Siirron jälkimainingeissa

Äiti siirtyi eilen kaupunginsairaalan vuodeosastolle. Ainakaan vielä lääkäri ei ole puhunut terminaali- eli saattohoidosta, joten käytämme siis edelleen termiä oireenmukainen hoito. En ehtinyt eilen käymään sairaalassa ollenkaan, mutta tänään kävin taas katsomassa äitiä. Hänellä on ihan oma huone, mistä olen kyllä iloinen. Vuodeosaston muut asukit ovat keskimäärin 70-vuotiaita, joten on tosi hyvä ettei äidin tarvitse kuunnella hourailevia mummoja vuorokauden ympäri. Hoitaja toi huoneeseen jopa ison levitettävän nojatuolin siltä varalta, että joku meistä haluaa joskus jäädä yöksi.

Äiti oli taas tänään aivan ressukka. Kun menin sairaalaan, tätini oli siellä äitiä katsomassa. Äiti nukkui, tai ainakin makasi hiljaa silmät kiinni. Hänellä oli ilmeisesti ollut kovia kipuja, sillä hoitaja oli juuri käynyt antamassa lisää kipulääkettä. Kuinka kipeä voikaan ihminen olla, jos 50 mg kipulaastarin lisäksi täytyy antaa lisälääkitystä suonensisäisesti? Ja pahempaan suuntaanhan tästä vielä mennään. Lisäksi pahoinvoinnista ja oksentelusta on tullut arkipäivää. En tosin tiedä, johtuiko tämänpäiväinen kipulääkkeestä vai ei. Joka tapauksessa siitä pitäisi päästä eroon, se vie loputkin voimat. Hoitajan kanssa olikin puhetta, että pahoinvointilääkityksen voisi antaa automaattisesti päivittäin eikä vain "tarvittaessa" eli siinä vaiheessa kun koko vatsan sisältö on jo ulkona.

Lääkäri tuli käynnille pian minun saapumiseni jälkeen. Sovimme, että äidille tehdään uusi vatsan ultraäänitutkimus, jotta nähdään, aiheutuuko vatsan turpoaminen nesteestä vai kasvaimesta. Jos turvotus on kudosnesteiden aiheuttamaa, sitä yritetään poistaa, jotta äidillä olisi helpompi olla. Hirvittää katsoa vierestä, kun vatsa paisuu päivä päivältä pulleammaksi. Olen ymmärtänyt, että kasvainkin on tässä vaiheessa jo niin iso, että se voi näkyä ulospäin. Toivotaan kuitenkin, että kyse on nesteturvotuksesta, jota voidaan lievittää jollain konstilla.

Minua alkoi itkettää heti äidin nähtyäni. Hän näytti niin sairaalta maatessaan siinä. Tunsin hirveää epätoivoa, koska tiesin etten voinut tehdä mitään äidin olon parantamiseksi. Pidin kuitenkin itseni koossa lääkärin käynnin ajan. Sen jälkeen en voinut muuta kuin itkeä. Äiti oli silloin jo hereillä. Istuin äidin sängyn laidalle ja itkin. Äitiäkin taisi itkettää, mutta silti hän vaan silitti kättäni ja yritti lohduttaa. Hän on varmasti itsekin peloissaan, mutta ei tietenkään sano sitä minun tai siskoni kuullen. Tänään minun ja tätini kanssa samaan aikaan sairaalassa vieraili myös eräs perheystävä, joka toi kukkia. Lähdin hakemaan maljakkoa kukille, ja palatessani huoneeseen sekä äiti että nämä kaksi vierasta pyyhkivät kyyneliä silmistään. Haluaisin äidin ymmärtävän, että myös minun seurassani on lupa surra ja itkeä.

Huomenna on lauantai. Se tarkoittaa, että aamulla ei tarvitse mennä töihin, mikä puolestaan tarkoittaa, ettei haittaa vaikka silmät olisivat kuinka punaiset ja turvoksissa. Töitä toki riittää myös viikonlopuksi, mutta ne voin tehdä kotona. Siksi tänään on lupa itkeä.