Pumpulissa.

Kiitos kaikista ihanista kommenteista, joita olen muutamilta saanut. Kauniit sananne liikuttavat ja rohkaisevat, vaikka on rankkaa. Aloitin blogin, koska minun oli pakko saada jäsennellä päässäni myllääviä ajatuksia kirjoittamalla niistä. Ajattelin, että tuskin kukaan haluaa lukea näin synkkää tekstiä, mutta ilmeisesti en olekaan aivan yksin tämän kaltaisessa tilanteessa. Haluan toivottaa voimia kaikille, joiden elämää oma tai läheisen sairastuminen on pyöräyttänyt ympäri. Pidetään huolta itsestämme, jooko?

Äiti nukkui taas, kun kävin vierailulla. Hän oli kuulemma aiemmin päivällä ollut hereillä ja jaksanut jutellakin, mutta näköjään iltapäivällä tulee aina väsy. Äidin työkaveri oli siellä myös, ja tirautimme kumpikin muutaman kyyneleen siinä jutellessamme. On aika hankalaa puhua kevyistä ja arkipäiväisistä asioista, kun yksi makaa surkean näköisenä sängyllä ja kaikki ympärillä muistuttaa siitä, kuinka vakava tilanne on. Puhe kääntyy väkisin äitiin ja sairauteen. Aina en jaksaisi sairaalassakaan puhua vain ikävistä asioista, mutta hyvin usein kanssani samaan aikaan äidin luona vierailee ihmisiä, jotka tietenkin kyselevät minulta kaikkea mahdollista. Joskus vieraat vaihtuvat välissä ja saan selittää samat asiat moneen kertaan. Yritä siinä sitten jaksaa.

On jotenkin lamaantunut olo. Kuin olisi pumpulissa eikä mikään oikein tunnu samalta kuin ennen. Tänään kävin kaupungilla moikkaamassa kavereita, jotka olivat fuksisuunnistuksen rastivahteina. Siellä minäkin olen aiemmin pyörinyt joka vuosi, mutta nyt se kaikki tuntui jotenkin vieraalta. Ei tehnyt mieli höpötellä oikein mitään. Tietenkin olen välillä oikein hyvällä tuulella ja naureskelen mukavien ihmisten kanssa lähes entiseen tapaan, mutta äidin sairaus on silti koko ajan jossain mielen perukoilla. Aina ilo ei ole täysin aitoa, vaan esimerkiksi töissä pitää välillä pinnistellä pirteyden ja iloisuuden eteen. Siellä kukaan ei tiedä, mitä "siviilielämässäni" on meneillään. Niin on paras, onpahan elämässä joku osa-alue, missä voin oikeasti ajatella välillä jotain ihan muuta. Olen myös ollut viime aikoina aika väsynyt, ja siksi käyttäydyn kotona J:llekin tosi typerästi. Nyt taidetaan mennä henkisesti jo aika äärirajoilla. Enempää stressiä en ainakaan kaipaa...siispä tervetuloa yo-kokeet.

Tällä hetkellä toivon todella, että äiti sinnittelisi vielä muutaman viikon. Sen verran, että sijaisuuteni päättyy ja voisin olla äidille enemmän läsnä. Kestäisin suuren surun edes jotenkin, kun muu stressi ja kiire olisi ohitse. Tuntuu tosi tyhmältä ja itsekkäältä ajatella näin, mutta haluaisin oikeasti saada työpestini loppuun ennen kuin mitään vakavampaa tapahtuu. Eli siis ennen kuin äiti kuolee. Olipa muuten aika vaivalloista saada tuo sana kirjoitettua.

En ole vieläkään muistanut ottaa kameraa mukaan aamulla töihin lähtiessäni (olen aina mennyt sairaalaan suoraan töistä). Olisi vaan pitänyt toteuttaa se ajatus jo aiemmin eikä jäädä jahkailemaan. Pari viikkoa sitten olisin sentään saattanut saada äidistä iloisenkin kuvan. Näiden parin päivän aikana kuvasaldoksi olisi tullut samassa asennossa nukkuva äiti. Minä ja minun epäröivä luonteeni.