Pohjaton suru.

Äiti nukkui pois perjantai-iltana.

Lähtö oli rauhallinen ja oikeastaan aika kaunis. Olimme äidin vierellä koko päivän ja kuuntelimme, kun hengittäminen kävi yhä vaikeammaksi. Lopulta koko ylävartalo teki kovasti töitä pelkästään hengittämisen eteen. Onneksi äiti sai paljon kipulääkettä, joten en usko että hänellä oli kamalasti kipuja. Ihmisiä vieraili edelleen päivän aikana jonkin verran. Tätini oli paikalla aamupäivän, ja illalla hän soitti ja päätti tulla vielä käymään sairaalassa. Äidin ystäväpariskunta tuli hieman myöhemmin, eivät kuulemma olleet voineet jättää vierailua seuraavaan aamuun. Myös J oli tulossa, ja odottelin häntä kärsimättömänä paikalle - huomasin, että äiti ei jaksaisi enää kovin kauan. Vähän ennen kahdeksaa J sitten soitti, ja menin häntä ulos vastaan. Portaita noustessamme sanoin J:lle, että en usko äidin jaksavan aamuun asti.

Päästyämme takaisin äidin huoneeseen muut olivat äidin vuoteen ympärillä ja kuulin tädin kutsuvan minut sinne. Menin äidin vierelle ja huomasin, että hänen silmänsä olivat auki. Tartuin äitiä kädestä ja sanoin hänelle muistaakseni, että me olemme kaikki siinä vieressä. Sisko oli sängyn toisella puolella ja piti äitiä toisesta kädestä. Äiti ei ollut torstaiaamun jälkeen avannut silmiään kunnolla, ja yhtäkkiä hän tuijotteli silmät suurina ympärilleen. Puhuimme äidille jotakin, en muista mitä. Taisin ainakin kiittää äitiä. Hetken päästä hän sulki silmänsä ja henkäisi viimeisen kerran.

Sairaalan henkilökunta oli todella ystävällistä. Saimme rauhassa hyvästellä äidin eikä meitä hoputettu poistumaan. Itselleni tuli kyllä jonkunlainen lamaannus ja enimmäkseen istuin paikallani eteeni tuijottaen. Sitten tuli ihan fyysinen paha olo ja teki melkein mieli oksentaa. Lopulta saimme koottua itsemme niin, että lähdimme kukin koteihimme. Sisko ja hänen poikaystävänsä tulivat meille, ja istuimme yhdessä juttelemassa monta tuntia.

Viimeiset pari päivää ovat menneet kuin sumussa. Yritän edelleen sisäistää ajatusta äidin poismenosta, ja se on vaikeaa. En tiedä, kuinka kauan vielä menee, ennen kuin todellisuus oikeasti iskee. Huomenna pitäisi jo alkaa järjestellä kaikenlaisia käytännön asioita. Onhan sekin osa surutyötä.

Eniten helpottaa ajatus siitä, että nyt äidillä on hyvä olla. Hänen ei enää tarvitse tuntea kipua tai pahaa oloa. Torstaiaamuna äiti oli puhunut siskon kanssa viimeisen kerran. Hän oli kysynyt, onko kaikki kunnossa. Sisko oli vastannut, että tietysti kaikki on kunnossa. Äiti oli sanonut: "sitten voidaan lähteä".