Olin maanantaina äidin luona yökylässä. Äiti oli todella väsynyt ja huonovointinen, ehkä sunnuntain takia - tai sitten ei. Harmittaa, etten ehdi käydä siellä useammin ja äiti joutuu olemaan paljon yksin. Yritän kuitenkin yökyläillä hänen luonaan ainakin kerran viikossa, ja tietysti käydä piipahtamassa muulloinkin. Välillä olen muka niin kiireinen, etten ehdi. Jos en pääse käymään, soittelen. Silti on huono omatunto siitä, että olenkohan riittävästi läsnä. Äiti on varmaan hirmuisen yksinäinen siellä kotona, vaikka ei sitä sanokaan. Hän on aina niin iloinen, kun menen käymään ja jään yöksi.
Lähtiessäni yritän aina kovasti muistuttaa, että pitää soittaa jos tulee jotain, ihan mitä tahansa. Mistä minä voin kuitenkaan tietää, soittaako äiti? Hän on tottunut olemaan omatoiminen ja itsenäinen. Avun pyytäminen on niin kamalan vaikeaa. Kesällä, kun olin äidin luona monta päivää viikossa, hän oppi pyytämään apua silloin kun sitä tarvitsi. Mutta entäs nyt? Ajatteleeko äiti, että ei viitsi vaivata minua jollakin asialla vaan yrittää selviytyä itse? Tuntuu pahalta katsoa, kun suhteellisen nuori ihminen ei jaksa tehdä edes monia sellaisia asioita, jotka itselle ovat (ehkä liiankin) itsestäänselviä. Vielä pahemmalta se tietysti tuntuu, kun se ihminen on oma äiti. Äiti on aina ollut minun silmissäni vahva, oikea selviytyjä. Äidiltä on voinut kysyä apua missä tahansa asiassa ja hän on osannut neuvoa. Nyt hän on vain varjo entisestään, ja minua alkaa pelottaa.
Eilen illalla nukkumaan mennessäni aloin miettiä lääkärin antamaa ennustetta. Hän sanoi magneettikuvien tarkastelun yhteydessä, että tässä vaiheessa "eloonjäämistilasto" (tai mikä lie se olikaan) on 8-11 kuukautta. Mutta mistä lähtötilanteesta? Diagnoosista yleensä, magneettikuvien näyttämästä hetkestä vai nykyhetkestä? Äidin diagnoosi tehtiin ilmeisesti varsin myöhäisessä vaiheessa. Magneettikuvat otettiin toukokuussa, ja tuolloin kasvain oli jo iso, 9-senttinen. Siitä on jo neljä kuukautta. Se on puolet 8 kuukaudesta. Hirvittää ajatella, että jäljellä olisi enää samanpituinen aika. Toisaalta äidin kunto on huonontunut viime aikoina niin rajusti, että neljä kuukautta ei tunnu enää edes kovin epärealistiselta. Haluaisin olla ajattelematta kaikkea pahaa, mutta kummasti alkaa hautajaismielikuvia pulpahdella pintaan, kun tilanne on tämä.
Helvetti. Onneksi minulla on avokki J, joka jaksaa aina lohduttaa ja hoitaa, kun on paha mieli. Ei tätä muuten jaksaisi näinkään hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti