No, mitä lääkäri sanoi?

Tapasimme äitiä hoitavan lääkärin aamulla. Hän kertoi meillekin, että kaikki voitava on nyt tehty. Tästä eteenpäin keskitytään oireenmukaiseen hoitoon eli lähinnä kipu- ja pahoinvointilääkitykseen. Itkimme siskon kanssa aika kovasti, vaikka uutinen ei varsinaisesti yllätyksenä tullutkaan. Äitiäkin itketti.

Minkäänlaista ennustetta lääkäri ei suostunut sanomaan. Ei kuulemma halua spekuloida asialla, jota kukaan ei kuitenkaan varmaksi tiedä. Hän kuitenkin kehotti meitä nauttimaan elämästä ja jäljellä olevasta ajasta. Äiti sai käskyn syödä mitä ikinä mieli tekee; mitään terveysohjeita ei kuulemma anneta. Voisi siis päätellä, ettei aikaa ihan hirveästi enää ole.

Kotiuttaminen ei sittenkään ole nyt ajankohtaista. Äiti on keskussairaalassa siihen asti, että saa paikan kaupunginsairaalan vuodeosastolta. Tuntuu helpottavalta, koska nyt tiedän, että äiti saa varmasti oikeanlaista hoitoa. Sisko kysyi, pääseekö äiti ollenkaan enää kotiin. Lääkäri sanoi pitävänsä sitä täysin mahdollisena, mutta muistutti ettei äiti pärjää enää yksin kotona. Tuskin hän kuitenkaan aivan pian kotiutuu, sillä vointi on niin heikko. Äiti itse ei mielestäni ole juuri puhunut kotiin menemisestä. Luultavasti hänellä on turvallisempi olo sairaalassa. Sanoinkin äidille, että mietitään kotiutumista vasta sitten, kun hän itse haluaa ja uskaltaa olla kotona. Kivut ja pahoinvointi täytyy joka tapauksessa saada kuriin ennen kuin kotiuttamista voidaan edes harkita. Onneksi äiti sanoi lääkärille, ettei määrätty kipulääkitys tunnu enää riittävän, ja lääkäri lisäsi annostusta heti.

En oikein tiedä, minkälainen olo minulla on. Itkin sairaalassa ja sitten kotona taas vähän, kun J kysyi miten oli mennyt. Tietysti olen surullinen, mutta juuri nyt ei itketä. Itkin ehkä eilen varastoon riittävästi; oli harvinaisen huono päivä. Toisaalta tiedän, että sitten kun alan itkeä, se ei ihan heti lopu. Väsyttääkin. Tuntuu, että päässä on aivan liikaa ajatuksia. Haluaisin unohtaa tämän kaiken edes hetkeksi. Illalla olisi kyllä isot opiskelijakarkelot, lukuvuoden aloittajaiset. Voisin mennä näkemään kavereita ja nauramaan tyhmille jutuille. En tiedä, tuleeko siitäkään mitään. Pitäisi ehkä sopia, että tällä kertaa kukaan ei itke.