Kuinka kohdata totuus?

Viime päivät ovat olleet niin täynnä tekemistä, että jopa itseäni hirvittää. Päiväohjelmani on ollut lähes poikkeuksetta aamulla töihin - töistä suoraan sairaalaan - sairaalasta kotiin tekemään töitä. Viikonloppukin meni niin tiiviisti prelikokeiden parissa, ettei uuden viikon alkaessa ollut kovinkaan levännyt olo. Nyt voin kuitenkin huokaista muutaman päivän ennen koeviikkoa ja yo-kokeita. Kaiken kiireen keskellä olen kuitenkin myös nauttinut siitä, mitä teen ja ehkä jopa oppinut jotakin.

Olen käynyt katsomassa äitiä päivittäin. Päätin, että niin kiire ei voi olla etten voisi käydä äidin luona töiden jälkeen. Asiat tärkeysjärjestykseen. Välillä olen pitänyt oppitunteja puoliksi improvisoiden, mutta mieluummin olen äidin luona kuin istun kotona tai koululla suunnittelemassa seuraavan päivän tunteja. Minun täytyy nyt olla siellä, missä minua tarvitaan eniten.

Kävin sairaalassa tänäänkin. Istuin äidin huoneessa tunnin, ja äiti nukkui koko ajan sikeästi. Muitakin vieraita kävi, me vain juttelimme keskenämme ja annoimme äidin nukkua. Emme hennoneet herättää häntä edes syömään, kun hän nyt pitkästä aikaa näytti nukkuvan syvää ja rauhallista unta. Kun olin lähdössä, äiti kävi hereillä ja huomasi minut, mutta ei jaksanut edes puhua juuri mitään. Hän joi vähän vettä ja nukahti uudelleen.

Äiti on huonona. Hän saa voimakasta kipulääkettä tasaisin väliajoin suoraan suoneen. Asennon vaihtaminen on rankkaa ja sängyllä istumaan nouseminen vie kaikki voimat. Eräänä yönä hän oli lähtenyt käymään yksin vessassa (huoneessa on oma vessa, eli kaukana se ei ole) ja palatessaan kaatunut lattialle jalkojen petettyä alta. Äiti ei ollut päässyt itse ylös, vaan oli huudellut aikansa apua ennen kuin hoitaja oli tullut hätiin. Äiti kertoi saaneensa melkoisen saarnan... Viikonloppuna satuin sairaalaan ruokailun aikaan ja syötin äitiä, koska hän ei jaksanut nousta syömään. Ja syöminenhän on mitä on, äiti on syönyt toukokuusta asti pikkulinnun annoksia ja nyt hän syö vain nestemäistä ruokaa eli sosekeittoja, vellejä ja puuroja. Ilmeisesti se hyypiö siellä sisuksissa on kasvanut jo niin miehekkäisiin mittoihin, ettei vatsa pysty sulattamaan muunlaista ruokaa. Onneksi äidille oli eilen asetettu dreeni, jolla vatsan alueelle kertynyttä nestettä saadaan poistettua. Vatsa ei ollut enää tänään läheskään niin pullea kuin aiemmin, eikä ihme: hoitaja sanoi, että pelkästään eilen nestettä oli poistettu kolme litraa ja poistamista jatketaan, tosin vähän rauhallisemmalla tahdilla.

Tänään jouduin ihan oikeasti kohtaamaan sen tosiasian, että äitini tekee kuolemaa. Se tuntui pahalta ja tuntuu tietysti yhä. En tiedä miksi totuus iski kasvoille juuri tänään. Ehkä siksi, että viimeisen viikon aikana äidin kunto on heikentynyt niin voimakkaasti. Tottakai tiedän, että tuohon sairauteen kuolee, mutta kuoleman läheisyys tuntui tänään erityisen voimakkaana. Minussa on kuitenkin tällä hetkellä jokin este, koska itku ei aina tule vaikka itkettäisikin. Tietenkin välillä pidän tietoisesti ja kaikella tahdonvoimalla kyyneleet poissa, mutta vaikka perjantainakin olisin saanut itkeä vaikka silmät päästäni, itku ei vaan tullut. Ylihuomenna menen sinne psykologille, ehkäpä siellä sitten padot murtuvat...