Huoli.

Mummo soitti. Ensin meinasin jättää vastaamatta, koska oletin saavani korvaani kysymystulvan "miten äiti voi?" enkä millään olisi jaksanut selittää mitään. Sitten säikähdin, että äidille on sattunut jotakin eikä hän voi itse siitä ilmoittaa. Kamala tunne. Oli tietysti pakko vastata. Mummo kertoikin äidin olleen huonovointinen aiemmin päivällä ja kysyi, pääsenkö käymään äidin luona. Menin J:n kanssa äitiä katsomaan illalla heti kun pääsin. Siskokin tuli sinne ja lupasi jäädä yöksi. Äiti oli vieläkin hyvin väsynyt eikä ruokakaan maistunut. En kyllä ihmettele, ilmeisesti hän on voinut pahoin sunnuntai-illasta lähtien ja syönyt sen jälkeen vaihtelevalla menestyksellä. Äiti on jo ennestään heikossa kunnossa ja nyt tämä. Sen parin tunnin aikana, jonka me siellä olimme, hän vain makasi sängyssä ja nousi ehkä kaksi kertaa istumaan juodakseen vettä. Olen yhä enemmän huolissani hänestä; eihän tuo ole normaalia. Vai onko?

Huomenna on varmaan pakko soittaa lääkärille.

Vaikka itsellä on kova huoli, tunnen silti jonkinlaista vastuuta pikkusiskon jaksamisesta. Minun kuuluisi kai olla vahva ja tukea siskoani, joka on kyllä aikuinen mutta silti pikkusisko. Tänään sisko itkeskeli, että miksi lääkärit eivät tee mitään äidin hyväksi. Minua ei edes itkettänyt, kun selitin että lääkärit kyllä tekevät sen mitä tässä tilanteessa on tehtävissä, mutta meillä nyt vaan kävi harvinaisen huono tuuri eikä mitään enempää oikeastaan voida tehdä. Tietysti minustakin tuntuu pahalta seurata vierestä äidin pahaa oloa samalla, kun ainoa hoito on kipulääkitys. Yritän silti luottaa siihen, että jotakin muutakin tehdään heti jos/kun se on mahdollista. Välillä mietin, että olenko oikeasti jo luovuttanut. Onko ajatteluni liian kylmää tai järkevää ja tuleeko todellinen tunneryöppy vasta myöhemmin? Veikkaan, että yritän jollakin tavalla suojella itseäni suurimmalta tuskalta järkeilemällä. Jos suru ja huoli on jo nyt näissä mitoissa, minkälaista se on jos jotain vielä purkautuu pinnan alta piilosta?