Hyppy tuntemattomaan

Olen saanut näiden parin päivän aikana hoitaa hurjan paljon sellaisia asioita, joista minulla ei ole aiemmin ollut hajuakaan. On aika karua, kuinka paljon järjestelyjä pitää tehdä niin pian ihmisen poismenon jälkeen. Tämä hyppy tuntemattomaan on kuitenkin opettanut minulle paljon, ja vähintään yhtä paljon on varmaan vielä edessä.

Maanantaiaamu alkoi seurakunnassa vierailulla ja pienoisella yllätyksellä: äiti oli eronnut kirkosta muutama vuosi sitten. Muistan kyllä, että siitä oli äidin kanssa puhetta joskus aikoinaan, mutta tässä kaiken keskellä koko asia oli päässyt unohtumaan. Järjestämme kuitenkin ihan tavalliset hautajaiset, koska eroamiseen ei liittynyt mitään radikaaleja vakaumuksellisia syitä - äiti ei vain pitänyt kirkon tavasta suhtautua tiettyihin asioihin. Olemme siis normaaliin tapaan varanneet kirkon ja papin siunaamista varten.

Eilen ja tänään olemme olleet siskon kanssa aika touhukkaita. Huomaa, että käsittelemme tilannetta samalla tavalla: on helpompi olla, kun on jotakin tekemistä. Sopiva hautaustoimisto löytyi toisella yrittämällä. Vaikka ensin tuntui, ettei toimistolla ole niin väliä, on asiakaspalvelun tasolla sittenkin hyvin suuri merkitys tällaisessa tilanteessa. Myös kukkakaupassa on käyty, joten sekä arkku että kukkalaitteet on nyt tilattu. Vielä pitäisi varmistaa muistotilaisuuden paikka, laatia kuolinilmoitus ja miettiä monia muitakin hautajaisiin liittyviä asioita. Olemme tehneet aika paljon siskon kanssa kahdestaan. Tiedämme kuitenkin, että saamme tarvittaessa apua tietyiltä ihmisiltä. Toisaalta on niitäkin, jotka eivät syystä tai toisesta ole ilmaisseet tukeaan oikeastaan millään tavalla. Se kummastuttaa, mutta en jaksa kuluttaa energiaa sen murehtimiseen.

Vaikeinta oli käydä sairaalassa hakemassa hautauslupa. Onneksi paikalla oli hoitajia, jotka tunnistivat meidät eikä meidän tarvinnut alkaa selittää koko tilannetta. Paperia odotellessamme äitiä hoitanut lääkärikin kävi juttelemassa kanssamme. Lämpimästä vastaanotosta huolimatta oli todella helpottavaa päästä takaisin ulos. Se ympäristö muistutti liian terävästi tapahtuneesta, ja katse hakeutui väkisin äidin huoneen ovelle. Tuntui omituiselta olla siellä ilman, että olisi jatkanut matkaa huoneeseen saakka. Huoneen ovi oli raollaan; siellä asui varmaan jo joku uusi potilas.

Tänään kävimme valitsemassa äidille hautapaikan. Kiertelimme hautausmaalla ja lopulta päätimme valita paikan, joka on rauhallisella alueella lähellä metsän reunaa. Syksyn väriloistossa paikka oli todella kaunis, ja linnut lauloivat ympärillä. Äiti pääsee lepäämään paikkaan, joka on kahden nuoren koivun varjossa. Sisko sanoi, että ne koivut ovat vähän niin kuin me.

Pohjaton suru.

Äiti nukkui pois perjantai-iltana.

Lähtö oli rauhallinen ja oikeastaan aika kaunis. Olimme äidin vierellä koko päivän ja kuuntelimme, kun hengittäminen kävi yhä vaikeammaksi. Lopulta koko ylävartalo teki kovasti töitä pelkästään hengittämisen eteen. Onneksi äiti sai paljon kipulääkettä, joten en usko että hänellä oli kamalasti kipuja. Ihmisiä vieraili edelleen päivän aikana jonkin verran. Tätini oli paikalla aamupäivän, ja illalla hän soitti ja päätti tulla vielä käymään sairaalassa. Äidin ystäväpariskunta tuli hieman myöhemmin, eivät kuulemma olleet voineet jättää vierailua seuraavaan aamuun. Myös J oli tulossa, ja odottelin häntä kärsimättömänä paikalle - huomasin, että äiti ei jaksaisi enää kovin kauan. Vähän ennen kahdeksaa J sitten soitti, ja menin häntä ulos vastaan. Portaita noustessamme sanoin J:lle, että en usko äidin jaksavan aamuun asti.

Päästyämme takaisin äidin huoneeseen muut olivat äidin vuoteen ympärillä ja kuulin tädin kutsuvan minut sinne. Menin äidin vierelle ja huomasin, että hänen silmänsä olivat auki. Tartuin äitiä kädestä ja sanoin hänelle muistaakseni, että me olemme kaikki siinä vieressä. Sisko oli sängyn toisella puolella ja piti äitiä toisesta kädestä. Äiti ei ollut torstaiaamun jälkeen avannut silmiään kunnolla, ja yhtäkkiä hän tuijotteli silmät suurina ympärilleen. Puhuimme äidille jotakin, en muista mitä. Taisin ainakin kiittää äitiä. Hetken päästä hän sulki silmänsä ja henkäisi viimeisen kerran.

Sairaalan henkilökunta oli todella ystävällistä. Saimme rauhassa hyvästellä äidin eikä meitä hoputettu poistumaan. Itselleni tuli kyllä jonkunlainen lamaannus ja enimmäkseen istuin paikallani eteeni tuijottaen. Sitten tuli ihan fyysinen paha olo ja teki melkein mieli oksentaa. Lopulta saimme koottua itsemme niin, että lähdimme kukin koteihimme. Sisko ja hänen poikaystävänsä tulivat meille, ja istuimme yhdessä juttelemassa monta tuntia.

Viimeiset pari päivää ovat menneet kuin sumussa. Yritän edelleen sisäistää ajatusta äidin poismenosta, ja se on vaikeaa. En tiedä, kuinka kauan vielä menee, ennen kuin todellisuus oikeasti iskee. Huomenna pitäisi jo alkaa järjestellä kaikenlaisia käytännön asioita. Onhan sekin osa surutyötä.

Eniten helpottaa ajatus siitä, että nyt äidillä on hyvä olla. Hänen ei enää tarvitse tuntea kipua tai pahaa oloa. Torstaiaamuna äiti oli puhunut siskon kanssa viimeisen kerran. Hän oli kysynyt, onko kaikki kunnossa. Sisko oli vastannut, että tietysti kaikki on kunnossa. Äiti oli sanonut: "sitten voidaan lähteä".

Päivystystä.

Terveisiä sairaalasta. Ollaan päivystetty täällä eilisestä asti. Kävin ensin aamulla itkemässä psykologille ja pian kotiin palattuani sain siskolta viestin. Hän oli tullut katsomaan äitiä ja hoitaja oli sanonut tilanteen olevan sellainen, että kannattaisi pyytää muutkin lähiomaiset paikalle. Silloin äiti oli vielä jaksanut puhua muutaman sanan, mutta sen jälkeen hän on vain nukkunut. Uskomme kyllä, että hän kuulee puheemme ja olemmekin jutelleet äidille paljon. Jonkinlaisia reaktioita olemme välillä näkevinämme, mutta en tiedä onko se oikeaa reagointia vai pelkkiä refleksejä. Silmiään hän ei jaksa avata, mutta ääntelee ja ilmeilee toisinaan ns. oikeissa kohdissa. Viime yön aikana äidille oli noussut kuume, ja sitä on tänään yritetty saada laskemaan. Hengitys rahisee ikävän kuuloisesti, sillä kuumeen myötä myös limaa erittyy aika paljon.

Eilen kävi paljon vieraita. Ihmiset ottivat yhteyttä ja kyselivät äidin vointia, ja tilanteesta kuullessaan halusivat tulla käymään. Moni kävi istumassa äidin sängyn vieressä, pitämässä kädestä kiinni ja jättämässä hyvästejä. Sitä oli kamala katsoa ja kuunnella, mutta tietenkin haluan että niillä ihmisillä on mahdollisuus käydä vielä puhumassa äidille.

Sisko ja äidin ystävä jäivät sairaalaan yöksi. Minä kävin kotona nukkumassa muutaman tunnin ja tulin aamulla tädin kanssa päästämään heidät nukkumaan. Nukuin yllättävän hyvin, vähän levottomasti mutta monta tuntia kuitenkin. Aamuyöllä heräsin, kun J oli tulossa nukkumaan, ja juttelimme hetken. J on ollut aivan mahtava. Hänkin kävi eilen täällä äidin luona, ja oli vierelläni koko ajan. Yöllä hän piti minusta kiinni, kun minulla oli paha mieli. Sitten hän lupasi vielä siivota tänään ja tulla sitten sairaalaan. Hän huolehtii kovasti jaksamisestani, ja siksi minun on ehkä vähän helpompi selviytyä tästä kaikesta.

Soitin eilen pitkän harkinnan jälkeen rehtorille, selitin tilanteen ja ilmoitin, etten tule tänään töihin. Aamulla olin vielä toisen aineenopettajan kanssa yhteydessä ja sovimme, etten mene maanantainakaan. Minun ei myöskään tarvitse huolehtia yo-kokeista, muut opettajat korjaavat ne puolestani. En tajua, miten saatoin edes kuvitella selviytyväni töihin tällaisessa tilanteessa. Nyt on todella helpottunut olo, kun voin huoletta keskittyä olemaan äidin luona eikä minun tarvitse stressata työasioista. Kollega sanoikin tänään, että minun on nyt oltava äidin luona, sillä siellä minun kuuluu olla - töitä ehdin kyllä tehdä vielä vaikka kuinka paljon. Ihanaa, kun on ihmisiä jotka ymmärtävät.

Kiitos edelleen kaikista rohkaisevista kommenteista. Voimia kai tässä tarvitaankin, ja paljon.

Voi itku.

Juuri edellisen tekstin julkaistuani sisko soitti. Hän oli jutellut hoitajan kanssa sairaalassa, ja hoitaja oli sanonut että nyt elellään viimeisiä aikoja. Tarkasti hän ei osannut jäljellä olevaa aikaa sanoa, mutta puhutaan kuulemma tunneista, päivistä tai viikoista. Sisko tuli sairaalasta suoraan meille, ja puhuimme ja itkimme monta tuntia.

Äiti oli kuulemma sanonut lääkärille joskus, ettei halua olla yksin lähdön hetkellä. Ei tietenkään, kuka sellaista haluaisi. Nyt on siis järjesteltävä niin, että äidin luona on koko ajan joku. Päiväsaikaan äidin ystävät ovat luvanneet auttaa. Sisko menee huomenna sairaalaan yöksi, minä menen perjantaina. Onneksi sellainen mahdollisuus on olemassa ja hoitajatkin rohkaisevat jäämään yöksi, jos vähänkin siltä tuntuu.

Niin. Tulihan se itkukin. Aamulla pitäisi mennä sinne psykologille. Eipä olisi oikeastaan parempaan saumaan voinut sattua. Todella kätevää mennä sinne silmät valmiiksi punaisina ja turvoksissa. Jos edessä on vielä uneton yö, olen tosiaan parhaimmillani aamulla. Tähän asti olen kyllä nukkunut yllättävän hyvin, toivotaan että sama jatkuu. Vaikka minun toiveeni eivät kylläkään ole näyttäneet viime aikoina olleen oikein myötätuulessa...

Pumpulissa.

Kiitos kaikista ihanista kommenteista, joita olen muutamilta saanut. Kauniit sananne liikuttavat ja rohkaisevat, vaikka on rankkaa. Aloitin blogin, koska minun oli pakko saada jäsennellä päässäni myllääviä ajatuksia kirjoittamalla niistä. Ajattelin, että tuskin kukaan haluaa lukea näin synkkää tekstiä, mutta ilmeisesti en olekaan aivan yksin tämän kaltaisessa tilanteessa. Haluan toivottaa voimia kaikille, joiden elämää oma tai läheisen sairastuminen on pyöräyttänyt ympäri. Pidetään huolta itsestämme, jooko?

Äiti nukkui taas, kun kävin vierailulla. Hän oli kuulemma aiemmin päivällä ollut hereillä ja jaksanut jutellakin, mutta näköjään iltapäivällä tulee aina väsy. Äidin työkaveri oli siellä myös, ja tirautimme kumpikin muutaman kyyneleen siinä jutellessamme. On aika hankalaa puhua kevyistä ja arkipäiväisistä asioista, kun yksi makaa surkean näköisenä sängyllä ja kaikki ympärillä muistuttaa siitä, kuinka vakava tilanne on. Puhe kääntyy väkisin äitiin ja sairauteen. Aina en jaksaisi sairaalassakaan puhua vain ikävistä asioista, mutta hyvin usein kanssani samaan aikaan äidin luona vierailee ihmisiä, jotka tietenkin kyselevät minulta kaikkea mahdollista. Joskus vieraat vaihtuvat välissä ja saan selittää samat asiat moneen kertaan. Yritä siinä sitten jaksaa.

On jotenkin lamaantunut olo. Kuin olisi pumpulissa eikä mikään oikein tunnu samalta kuin ennen. Tänään kävin kaupungilla moikkaamassa kavereita, jotka olivat fuksisuunnistuksen rastivahteina. Siellä minäkin olen aiemmin pyörinyt joka vuosi, mutta nyt se kaikki tuntui jotenkin vieraalta. Ei tehnyt mieli höpötellä oikein mitään. Tietenkin olen välillä oikein hyvällä tuulella ja naureskelen mukavien ihmisten kanssa lähes entiseen tapaan, mutta äidin sairaus on silti koko ajan jossain mielen perukoilla. Aina ilo ei ole täysin aitoa, vaan esimerkiksi töissä pitää välillä pinnistellä pirteyden ja iloisuuden eteen. Siellä kukaan ei tiedä, mitä "siviilielämässäni" on meneillään. Niin on paras, onpahan elämässä joku osa-alue, missä voin oikeasti ajatella välillä jotain ihan muuta. Olen myös ollut viime aikoina aika väsynyt, ja siksi käyttäydyn kotona J:llekin tosi typerästi. Nyt taidetaan mennä henkisesti jo aika äärirajoilla. Enempää stressiä en ainakaan kaipaa...siispä tervetuloa yo-kokeet.

Tällä hetkellä toivon todella, että äiti sinnittelisi vielä muutaman viikon. Sen verran, että sijaisuuteni päättyy ja voisin olla äidille enemmän läsnä. Kestäisin suuren surun edes jotenkin, kun muu stressi ja kiire olisi ohitse. Tuntuu tosi tyhmältä ja itsekkäältä ajatella näin, mutta haluaisin oikeasti saada työpestini loppuun ennen kuin mitään vakavampaa tapahtuu. Eli siis ennen kuin äiti kuolee. Olipa muuten aika vaivalloista saada tuo sana kirjoitettua.

En ole vieläkään muistanut ottaa kameraa mukaan aamulla töihin lähtiessäni (olen aina mennyt sairaalaan suoraan töistä). Olisi vaan pitänyt toteuttaa se ajatus jo aiemmin eikä jäädä jahkailemaan. Pari viikkoa sitten olisin sentään saattanut saada äidistä iloisenkin kuvan. Näiden parin päivän aikana kuvasaldoksi olisi tullut samassa asennossa nukkuva äiti. Minä ja minun epäröivä luonteeni.

Kuinka kohdata totuus?

Viime päivät ovat olleet niin täynnä tekemistä, että jopa itseäni hirvittää. Päiväohjelmani on ollut lähes poikkeuksetta aamulla töihin - töistä suoraan sairaalaan - sairaalasta kotiin tekemään töitä. Viikonloppukin meni niin tiiviisti prelikokeiden parissa, ettei uuden viikon alkaessa ollut kovinkaan levännyt olo. Nyt voin kuitenkin huokaista muutaman päivän ennen koeviikkoa ja yo-kokeita. Kaiken kiireen keskellä olen kuitenkin myös nauttinut siitä, mitä teen ja ehkä jopa oppinut jotakin.

Olen käynyt katsomassa äitiä päivittäin. Päätin, että niin kiire ei voi olla etten voisi käydä äidin luona töiden jälkeen. Asiat tärkeysjärjestykseen. Välillä olen pitänyt oppitunteja puoliksi improvisoiden, mutta mieluummin olen äidin luona kuin istun kotona tai koululla suunnittelemassa seuraavan päivän tunteja. Minun täytyy nyt olla siellä, missä minua tarvitaan eniten.

Kävin sairaalassa tänäänkin. Istuin äidin huoneessa tunnin, ja äiti nukkui koko ajan sikeästi. Muitakin vieraita kävi, me vain juttelimme keskenämme ja annoimme äidin nukkua. Emme hennoneet herättää häntä edes syömään, kun hän nyt pitkästä aikaa näytti nukkuvan syvää ja rauhallista unta. Kun olin lähdössä, äiti kävi hereillä ja huomasi minut, mutta ei jaksanut edes puhua juuri mitään. Hän joi vähän vettä ja nukahti uudelleen.

Äiti on huonona. Hän saa voimakasta kipulääkettä tasaisin väliajoin suoraan suoneen. Asennon vaihtaminen on rankkaa ja sängyllä istumaan nouseminen vie kaikki voimat. Eräänä yönä hän oli lähtenyt käymään yksin vessassa (huoneessa on oma vessa, eli kaukana se ei ole) ja palatessaan kaatunut lattialle jalkojen petettyä alta. Äiti ei ollut päässyt itse ylös, vaan oli huudellut aikansa apua ennen kuin hoitaja oli tullut hätiin. Äiti kertoi saaneensa melkoisen saarnan... Viikonloppuna satuin sairaalaan ruokailun aikaan ja syötin äitiä, koska hän ei jaksanut nousta syömään. Ja syöminenhän on mitä on, äiti on syönyt toukokuusta asti pikkulinnun annoksia ja nyt hän syö vain nestemäistä ruokaa eli sosekeittoja, vellejä ja puuroja. Ilmeisesti se hyypiö siellä sisuksissa on kasvanut jo niin miehekkäisiin mittoihin, ettei vatsa pysty sulattamaan muunlaista ruokaa. Onneksi äidille oli eilen asetettu dreeni, jolla vatsan alueelle kertynyttä nestettä saadaan poistettua. Vatsa ei ollut enää tänään läheskään niin pullea kuin aiemmin, eikä ihme: hoitaja sanoi, että pelkästään eilen nestettä oli poistettu kolme litraa ja poistamista jatketaan, tosin vähän rauhallisemmalla tahdilla.

Tänään jouduin ihan oikeasti kohtaamaan sen tosiasian, että äitini tekee kuolemaa. Se tuntui pahalta ja tuntuu tietysti yhä. En tiedä miksi totuus iski kasvoille juuri tänään. Ehkä siksi, että viimeisen viikon aikana äidin kunto on heikentynyt niin voimakkaasti. Tottakai tiedän, että tuohon sairauteen kuolee, mutta kuoleman läheisyys tuntui tänään erityisen voimakkaana. Minussa on kuitenkin tällä hetkellä jokin este, koska itku ei aina tule vaikka itkettäisikin. Tietenkin välillä pidän tietoisesti ja kaikella tahdonvoimalla kyyneleet poissa, mutta vaikka perjantainakin olisin saanut itkeä vaikka silmät päästäni, itku ei vaan tullut. Ylihuomenna menen sinne psykologille, ehkäpä siellä sitten padot murtuvat...

Siirron jälkimainingeissa

Äiti siirtyi eilen kaupunginsairaalan vuodeosastolle. Ainakaan vielä lääkäri ei ole puhunut terminaali- eli saattohoidosta, joten käytämme siis edelleen termiä oireenmukainen hoito. En ehtinyt eilen käymään sairaalassa ollenkaan, mutta tänään kävin taas katsomassa äitiä. Hänellä on ihan oma huone, mistä olen kyllä iloinen. Vuodeosaston muut asukit ovat keskimäärin 70-vuotiaita, joten on tosi hyvä ettei äidin tarvitse kuunnella hourailevia mummoja vuorokauden ympäri. Hoitaja toi huoneeseen jopa ison levitettävän nojatuolin siltä varalta, että joku meistä haluaa joskus jäädä yöksi.

Äiti oli taas tänään aivan ressukka. Kun menin sairaalaan, tätini oli siellä äitiä katsomassa. Äiti nukkui, tai ainakin makasi hiljaa silmät kiinni. Hänellä oli ilmeisesti ollut kovia kipuja, sillä hoitaja oli juuri käynyt antamassa lisää kipulääkettä. Kuinka kipeä voikaan ihminen olla, jos 50 mg kipulaastarin lisäksi täytyy antaa lisälääkitystä suonensisäisesti? Ja pahempaan suuntaanhan tästä vielä mennään. Lisäksi pahoinvoinnista ja oksentelusta on tullut arkipäivää. En tosin tiedä, johtuiko tämänpäiväinen kipulääkkeestä vai ei. Joka tapauksessa siitä pitäisi päästä eroon, se vie loputkin voimat. Hoitajan kanssa olikin puhetta, että pahoinvointilääkityksen voisi antaa automaattisesti päivittäin eikä vain "tarvittaessa" eli siinä vaiheessa kun koko vatsan sisältö on jo ulkona.

Lääkäri tuli käynnille pian minun saapumiseni jälkeen. Sovimme, että äidille tehdään uusi vatsan ultraäänitutkimus, jotta nähdään, aiheutuuko vatsan turpoaminen nesteestä vai kasvaimesta. Jos turvotus on kudosnesteiden aiheuttamaa, sitä yritetään poistaa, jotta äidillä olisi helpompi olla. Hirvittää katsoa vierestä, kun vatsa paisuu päivä päivältä pulleammaksi. Olen ymmärtänyt, että kasvainkin on tässä vaiheessa jo niin iso, että se voi näkyä ulospäin. Toivotaan kuitenkin, että kyse on nesteturvotuksesta, jota voidaan lievittää jollain konstilla.

Minua alkoi itkettää heti äidin nähtyäni. Hän näytti niin sairaalta maatessaan siinä. Tunsin hirveää epätoivoa, koska tiesin etten voinut tehdä mitään äidin olon parantamiseksi. Pidin kuitenkin itseni koossa lääkärin käynnin ajan. Sen jälkeen en voinut muuta kuin itkeä. Äiti oli silloin jo hereillä. Istuin äidin sängyn laidalle ja itkin. Äitiäkin taisi itkettää, mutta silti hän vaan silitti kättäni ja yritti lohduttaa. Hän on varmasti itsekin peloissaan, mutta ei tietenkään sano sitä minun tai siskoni kuullen. Tänään minun ja tätini kanssa samaan aikaan sairaalassa vieraili myös eräs perheystävä, joka toi kukkia. Lähdin hakemaan maljakkoa kukille, ja palatessani huoneeseen sekä äiti että nämä kaksi vierasta pyyhkivät kyyneliä silmistään. Haluaisin äidin ymmärtävän, että myös minun seurassani on lupa surra ja itkeä.

Huomenna on lauantai. Se tarkoittaa, että aamulla ei tarvitse mennä töihin, mikä puolestaan tarkoittaa, ettei haittaa vaikka silmät olisivat kuinka punaiset ja turvoksissa. Töitä toki riittää myös viikonlopuksi, mutta ne voin tehdä kotona. Siksi tänään on lupa itkeä.

Väsyttää.

Odotettu ja jännitetty sijaisuus alkoi eilen, ja olen jo nyt aika poikki. Tähän asti kaikki on mennyt kyllä hyvin ja olen viihtynyt koululla mainiosti. Alkaa vain näyttää siltä, ettei vuorokaudessa ole riittävästi tunteja kaikkien hommien ansiokkaaseen suorittamiseen. Olen siis päättänyt, että teen vain sen minkä jaksan. Hoidan välttämättömät työt, kuten yo-kokeet, mutta kovin paljon ylimääräistä työtä ja vaivaa en aio oppituntien eteen nähdä. Kaltaiselleni perfektionistille se voi olla vaikeaa. Tiedostan kuitenkin, että minun on huolehdittava omasta jaksamisestani, eikä tuntien suunnitteleminen todellakaan ole uupumisen arvoista.

Olen käynyt katsomassa äitiä päivittäin. Vointi on suurinpiirtein entisenlainen. Välillä hänen on hyvin vaikea olla, koska turvotus vatsan ja jalkojen alueella alkaa olla niin voimakasta. Eikä mitään voida tehdä. Viimeksi tänään hoitajat sanoivat, ettei turvotusta saada pois millään.

Tänään kävimme äidin kanssa katselemassa ja kuulostelemassa elämää vuodeosaston ulkopuolella pyörätuolin avulla. Äiti tykkäsi, mutta yhtäkkiä hän väsyi ja palasimme takaisin huoneeseen. Pian sen jälkeen alkoi tutuksi tullut pahoinvointi. Hoitajat alkoivat häärätä tippaa takaisin paikoilleen ja minä lähdin pois tieltä.

Surettaa, että äidillä on paha olla. Tuntuu pahalta ajatella, että joudun ihan oikeasti luopumaan äidistäni, ehkä piankin. Olen yrittänyt sisäistää sitä ajatusta, mutta en pysty. En vielä. Tietysti aina äidin luona vieraillessani huomaan, että tämä on todellista. Minua pelottaa miettiä, mitä tästä eteenpäin tapahtuu ja miten äidin sairaus etenee. En haluaisi äidin joutuvan kärsimään; ei hän ole tätä tilannut.

Olen tajunnut, ettei minulla ole äidistä paljonkaan valokuvia. Eipä tietenkään, tähän asti kamera on ollut olemassa lähinnä juhlahumun ja kavereiden kanssa vietettyjen hetkien tallentamiseen. Haluaisin ottaa joku päivä kameran mukaan sairaalaan ja ottaa paljon yhteiskuvia äidin kanssa. Eihän se sama asia ole, äiti ei näytä enää samalta kuin vaikkapa puoli vuotta sitten. Toisaalta haluaisin tallentaa myös näitä hetkiä ja myöhemmin muistaa, millaista elämämme oli syksyllä 2010.

P.S. Varasin ajan psykologille.

Sunnuntaipäivän pohdintoja

On vähän surullinen olo. Äiti on voinut ihan hyvin, mutta tänään hän oli taas oksennellut ja oli siksi aika väsynyt, kun kävin sairaalassa. Hän torkkui, kun hieroin hänen turvonneita jalkojaan. Lääkäri sanoi keskiviikkona, että kasvain aiheuttaa nesteen kertymistä eikä edes nesteenpoistolääkitys auta siihen. Minulle tuli paha mieli, kun katselin äitiä siinä sängyllä - hän on niin pieni ja voimaton, ikään kuin kutistunut. Lihakset ovat kadonneet ja iho näyttää liian suurelta, roikkuu vaan.

Olen tässä mietiskellyt ja tullut siihen tulokseen, että en ole läheskään sisäistänyt vielä tätä kaikkea. En halua ajatella, että äiti kuolee, koska en kertakaikkiaan osaa kuvitella sitä. Olen tietysti nähnyt vierestä, miten äidin kunto heikkenee, mutta että häntä ei enää olisi? En vain pysty näkemään sitä mielessäni. Että en yhtäkkiä voikaan enää soittaa äidille kiperissä tilanteissa tai parantaa maailmaa hänen kanssaan teekupin ääressä. Tietysti olen miettinyt jo kaikenlaisia käytännön asioita, kuten että mitä äidin kotitalolle tehdään ja mitenköhän se verotus näissä tilanteissa menikään. Mutta ajatus äidin poismenosta sattuu liikaa enkä haluaisi ajatella sitä ollenkaan. Ja vaikka ajattelisinkin, en usko että edes ymmärrän sitä. Ei kai sellaiseen voi varautua, vaikka kohtalo olisikin tiedossa etukäteen - niin kuin nyt. Ihan sama kuinka hyvin yrittäisin valmistautua, olen varma että tämänhetkinen suru on vasta alkusoittoa.

Pystyn pitämään itseni koossa, kun puhutaan sairaudesta faktoina. Pystyn pitämään itseni suurinpiirtein koossa, kun puhutaan muiden ihmisten jaksamisesta tässä tilanteessa. Mutta jos joku erehtyy kysymään, miten minä itse voin, joudun tarkastelemaan itseäni ja omia tunteitani ja kontrolli pettää. Yritän siis kai pitää jonkunlaista etäisyyttä tilanteeseen, etten joutuisi käsittelemään kaikkea kerralla. Tosi tervettä.

Ehkä blogi, sisko, ystävät ja poikaystävä eivät sittenkään riitä. Ehkä minun tosiaan täytyy päästä juttelemaan jollekin, joka osaa ammattinsa puolesta auttaa. Äidin ystävä sen jo tiesikin ja antoi minulle muutaman puhelinnumeron. Ehkä huomenna soitan.

Vähän valoa

Sisko soitti minulle iltapäivällä, kun oli käynyt äitiä katsomassa. Äiti oli kuulemma ollut jotenkin ylipirteä, naureskellut omille jutuilleen ja höpötellyt vähän kummia. Sisko oli vähän huolissaan ja sovittiin, että kuulostelen tilannetta kun itse menen käymään sairaalassa luentojen jälkeen.

Illalla äiti oli edelleen virkeä. Muutos vaikkapa eiliseen oli huikea. Minusta äiti vaikutti kuitenkin olevan aivan järjissään ja jaksoi jutella koko puolitoistatuntisen vierailuni ajan. Yleensä hän on väsähtänyt jo kuuden jälkeen, nyt lähtiessäni puoli kahdeksalta hän jäi katselemaan televisiota eikä näyttänyt lainkaan uniselta. Hän oli jopa käynyt päivällä kävelemässä osaston käytävällä; tähän asti hän on hädin tuskin jaksanut käydä omin voimin vessassa. Ilmeisesti kipulääkkeen lisääminen tuli tarpeeseen. Kysyin äidiltä, oliko hänellä aiemmin kipuja, ja vasta nyt hän tunnusti, että kipuja oli ollut ja siksi olo oli tuntunut hankalalta. Sanoin, että tästä lähtien pitää kertoa heti, jos kipuja tulee. Äiti tuntui olevan samaa mieltä.

Vaikka tässä vaiheessa ei ehkä enää voida puhua edistyksestä eikä varsinaisesti toivosta, tuntuu hyvältä kun äiti ei ole enää niin kipeä. Tänään hänessä näkyi jo merkkejä entisestä äidistä, kun keskustelu ei rajoittunut muutamaan väsyneeseen lauseeseen. Puhelimensa hän pitää edelleen äänettömällä, mutta se on minusta aivan ymmärrettävää. Muuten hänellä kuluisi iso osa päivästä siihen, että hän saisi selvittää tilannetta milloin kenellekin ja samalla joutuisi pyörittelemään ajatuksia sairaudesta vähän väliä. Ei kai sellaista jaksa kukaan. Mieluummin vastailen itse vaikka kahteenkymmeneen kyselyyn äidin voinnista ja annan hänen miettiä välillä aivan muita asioita.

Paistaa se aurinko risukasaankin - pitää vain osata nähdä ne pienetkin valonsäteet.

No, mitä lääkäri sanoi?

Tapasimme äitiä hoitavan lääkärin aamulla. Hän kertoi meillekin, että kaikki voitava on nyt tehty. Tästä eteenpäin keskitytään oireenmukaiseen hoitoon eli lähinnä kipu- ja pahoinvointilääkitykseen. Itkimme siskon kanssa aika kovasti, vaikka uutinen ei varsinaisesti yllätyksenä tullutkaan. Äitiäkin itketti.

Minkäänlaista ennustetta lääkäri ei suostunut sanomaan. Ei kuulemma halua spekuloida asialla, jota kukaan ei kuitenkaan varmaksi tiedä. Hän kuitenkin kehotti meitä nauttimaan elämästä ja jäljellä olevasta ajasta. Äiti sai käskyn syödä mitä ikinä mieli tekee; mitään terveysohjeita ei kuulemma anneta. Voisi siis päätellä, ettei aikaa ihan hirveästi enää ole.

Kotiuttaminen ei sittenkään ole nyt ajankohtaista. Äiti on keskussairaalassa siihen asti, että saa paikan kaupunginsairaalan vuodeosastolta. Tuntuu helpottavalta, koska nyt tiedän, että äiti saa varmasti oikeanlaista hoitoa. Sisko kysyi, pääseekö äiti ollenkaan enää kotiin. Lääkäri sanoi pitävänsä sitä täysin mahdollisena, mutta muistutti ettei äiti pärjää enää yksin kotona. Tuskin hän kuitenkaan aivan pian kotiutuu, sillä vointi on niin heikko. Äiti itse ei mielestäni ole juuri puhunut kotiin menemisestä. Luultavasti hänellä on turvallisempi olo sairaalassa. Sanoinkin äidille, että mietitään kotiutumista vasta sitten, kun hän itse haluaa ja uskaltaa olla kotona. Kivut ja pahoinvointi täytyy joka tapauksessa saada kuriin ennen kuin kotiuttamista voidaan edes harkita. Onneksi äiti sanoi lääkärille, ettei määrätty kipulääkitys tunnu enää riittävän, ja lääkäri lisäsi annostusta heti.

En oikein tiedä, minkälainen olo minulla on. Itkin sairaalassa ja sitten kotona taas vähän, kun J kysyi miten oli mennyt. Tietysti olen surullinen, mutta juuri nyt ei itketä. Itkin ehkä eilen varastoon riittävästi; oli harvinaisen huono päivä. Toisaalta tiedän, että sitten kun alan itkeä, se ei ihan heti lopu. Väsyttääkin. Tuntuu, että päässä on aivan liikaa ajatuksia. Haluaisin unohtaa tämän kaiken edes hetkeksi. Illalla olisi kyllä isot opiskelijakarkelot, lukuvuoden aloittajaiset. Voisin mennä näkemään kavereita ja nauramaan tyhmille jutuille. En tiedä, tuleeko siitäkään mitään. Pitäisi ehkä sopia, että tällä kertaa kukaan ei itke.

Totuuden hetki

Äiti soitti. Lääkärit olivat sanoneet, ettei mitään voida enää tehdä. Tähystyksessä suunniteltu toimenpide on siis sekin pois laskuista. Äiti ei kaivannut tänään meitä käymään, sanoi vain että sulatellaan tätä tietoa nyt itseksemme vähän aikaa. Hän kuulosti edelleen hyvin hyvin väsyneeltä. Puhuminen on ollut hänelle vaikeaa jo ainakin pari viikkoa, ilmeisesti väsymyksen takia. Puhe on hiukan sammaltavaa ja niin hiljaista, että välillä äiti vain kuiskaa.

Huomenaamulla pitäisi mennä juttelemaan lääkärin kanssa kokonaistilanteesta, kotiuttamisesta ja kotona tapahtuvasta hoidosta. Toivottavasti lääkäri osaa kertoa aivan kaiken eikä oleta, että äiti on pitänyt meidät täysin ajan tasalla. Pitää varmaan tehdä muistilappu, että muistan mitä olen aikonut kysyä. Ja varata kasa purkkaa, että saan pidettyä hermot edes jotenkuten hallinnassa.

Äiti lähetetään siis pian kotiin sairastamaan. Äidin ystävä oli kertonut siskolle, että äitiä on jo jonkin aikaa pelottanut olla yksin kotona, varsinkin öisin. Hänellä on varmasti ollut todella turvaton olo silloin, kun kukaan ei ole ollut yön yli hänen luonaan. Täytyy järjestää jollakin tavalla niin, ettei äiti enää joudu olemaan yksin ainakaan paria tuntia pidempään. Siskolla on työnsä, minulla opinnot ja pian alkava sijaisuus. Toivottavasti sukulaiset ja ystävät tulevat hätiin silloin, kun meidän molempien on yhtä aikaa oltava jossain muualla.

Nyt mietin, että miksi ihmeessä otin sen sijaisuuden vastaan. Siihen liittyy aika paljon vastuuta ja työtä. En toki silloin vielä tiennyt, että äidin tila huononisi näin nopeasti. En ole kertonut opettajalle äidistä mitään, ja tuntuisi jotenkin tyhmältä kertoa vasta nyt. Uskon, että äidin hoitamisen osalta saan aikataulut järjesteltyä jollakin tavalla. En kuitenkaan haluaisi, että oma jaksamiseni loppuu jossakin vaiheessa. Olen tälläkin hetkellä toisinaan aivan poikki, vaikka opinnotkaan eivät ole alkaneet ja hoidan vain luottamustehtäviini liittyviä asioita.

Miksi minun piti haalia itselleni näin paljon tekemistä ja vastuuta?

Väsynyt maanantai jatkuu

Tulin juuri sairaalasta. Äiti jaksoi jutella kanssamme melkein tunnin, vaikka olikin väsynyt. Hänelle annetaan nesteytyksen lisäksi pahoinvointia estävää lääkettä, joten ruokahalu on onneksi jo vähän parempi. Kyselimme äidiltä hieman lisää huomisesta toimenpiteestä ja myös jatkosta. Vatsalaukun tähystys tehdään kuulemma siksi, että lääkärit haluavat selvittää, voiko vatsalaukun vierestä/kautta tehdä uutta reittiä sappinesteille. Se on tällä hetkellä ainoa keino, jolla arvot voidaan vielä yrittää saada laskemaan. Muussa tapauksessa täytyy äidin sanojen mukaan "alkaa odottaa taikatemppuja". Miksei koskaan voi tulla mitään hyviä uutisia??

Äidin sisko ehdotti, että pyytäisimme yhdessä keskusteluajan äitiä hoitavalle lääkärille saadaksemme kunnon selonteon tämänhetkisestä tilanteesta. Äiti ei varmaankaan muista eikä jaksa kertoa meille kaikkea uutta tietoa, ja taitaa hän välillä jättää asioita kertomatta ihan tarkoituksella. Raukka yrittää suojella meitä, vaikka epätietoisuus on oikeasti se mikä pelottaa eniten. Minusta tädin idea kuulosti hyvältä, vaikka kauhistuttaakin jo etukäteen. Täytyy varata paljon purkkaa mukaan: sillä tavalla selvisin edellisestäkin lääkärin kanssa käydystä keskustelusta itkemättä.

Kotimatkalla juttelin siskon kanssa muiden ihmisten suhtautumisesta tähän tilanteeseen. Siskolle on käynyt juuri niin kuin pelkäsinkin, eli jotkut kaverit ovat lopettaneet yhteydenpidon kokonaan - osa muka läheisiäkin. Totesimme, että on paljon helpompi arvostaa ihmistä, joka sanoo suoraan, että tilanne on hänelle itselleenkin vaikea eikä siksi välttämättä osaa olla yhteydessä entiseen tapaan kuin sellaista, joka katkaisee kaiken yhteydenpidon kuin seinään. Äidillä on onneksi ystäviä, jotka soittelevat ja käyvät häntä katsomassa sairaalassakin. On toki niitäkin, jotka kyselevät äidistä muilta ihmisiltä, mutta eivät ota suoraan yhteyttä. En jaksa tuntea sympatiaa sellaisia ihmisiä kohtaan; jonakin päivänä heitä varmasti harmittaa oma käytöksensä, ja sitten se voi olla jo liian myöhäistä.

Muita asioita ihmetelläkseni, on ollut jännittävää ja vähän omituistakin huomata, että ehkä tekstejäni on käynyt lukemassa joku muukin kuin rakas lapsuudenystävä S korpimetsien takaa. Vaikka painiskelenkin lähinnä omien ajatusteni kanssa, en pahastu jos joku löytää teksteistäni vertaistukea tai jotakin muuta. Toivoa täältä taitaa olla turha etsiä, paitsi ehkä sellaista "hei, jollakin on asiat vielä huonommin!". Tällä hetkellä tuntuu mahdottomalta yrittää löytää tästä tilanteesta mitään positiivista. Haluan kyllä uskoa, että kaikella on tarkoitus, mutta nyt en ole siitä enää niin varma. Mikä tarkoitus tällaisella voi muka olla??

Väsynyt maanantai

Soitin sairaalaan tarkistaakseni, voiko äidin luona vierailla tänään. Hoitaja kertoi, että äidille tehdään huomenna mahan tähystys. Vointi on kuulemma entisenlainen, äiti on uupunut ja nukkuu paljon. Perjantain ultraäänitutkimuksen perusteella lääkärit olivat tulleet siihen lopputulokseen, ettei sapen toimintaa helpottavaa stenttiä voida enää laittaa. Stentti on ikään kuin proteesi, jolla tukkeutuneet tai ahtaat sappitiet saataisiin pidettyä auki ja siten mahdollisesti myös bilirubiiniarvot lähtisivät laskemaan. Äidille on laitettu sellainen aiemmin kesällä, mutta eivät nekään loputtomiin toimi ilman vaihtoa. Hoitaja ei osannut sanoa tarkemmin, miksei stenttaaminen ole enää vaihtoehto. Kesällä äidillä oli muutaman kerran myös ptc-dreenit, joilla sappinesteet ohjattiin kehon ulkopuolelle. Viimeisimmät otettiin pois elokuun alussa. Ilmeisesti niitäkään ei tällä hetkellä koeta tarpeellisiksi.  En haluaisi spekuloida tai ylitulkita, mutta minusta tämä vaikuttaa siltä, että sappi ei jaksa enää toimia kunnolla. Lisäksi mahan tähystys voi tarkoittaa sitä, että etäpesäkkeitä on jo sielläkin. Aiemmin niitä on ollut vain sapen ja maksan alueella.

En haluaisi ajatella, ettei äidin vointi tuosta enää parane. On kuitenkin täysin mahdollista, että tästä on suunta vain alaspäin. Toivottavasti edes kivut ja pahoinvointi saataisiin pysymään mahdollisimman hyvin poissa. Äiti sanoi eilen, että kipulääkitystä ollaan ehkä nostamassa (vaikka väittikin edelleen, ettei kipuja ole). En voi olla vilkuilematta puhelintani vähän väliä riippumatta siitä, missä olen. Pelkään jatkuvasti, että joku soittaa huonoja uutisia. Lauantaina pelkäsin koko päivän, että sairaalasta soitetaan ja pyydetään tulemaan paikalle mahdollisimman pian (ehkä siksi, että olin kaukana toisella paikkakunnalla eikä minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä äidin luo nopeasti). Vähän kuitenkin helpottaa kun tietää, että äiti on hyvässä hoidossa ja apu on varmasti lähellä, jos hänen tilansa huononee nopeasti.

Viikonlopputunnelmia

Äiti on vielä sairaalassa ja edelleen aika huonona. Perjantaina yritin kysellä häneltä tekstiviestillä, miten menee ja milloin voisin tulla käymään. Kun en ollut iltaan mennessä saanut mitään vastausta, kysyin siskolta onko äidistä tietoa. Äiti oli kuulemma lähettänyt lyhyen tekstiviestin, ettei olo ole kovin hyvä ja että kannattaa odottaa vierailun kanssa lauantaihin. Tietysti minun piti olla koko lauantai 60 km päässä kotoa erään projektin merkeissä, joten vierailu jäi silloinkin. Toivottavasti sisko vei lähettämäni terveiset perille. Äiti oli kuulemma ollut yhä hyvin väsynyt eikä ollut jaksanut edes jutella siskon kanssa kovinkaan paljon.

Sisko kertoi olleensa melkoisen poissa tolaltaan vierailunsa jälkeen. Vaikka meillä on omat tapamme ilmaista pahaa mieltä, huomaan kyllä että sisko on todella ahdistunut ja peloissaan äidin tilanteen takia. Minä itken, järkeilen ja yritän sillä tavalla sopeutua tähän kaikkeen. Siskokin kyllä itkee, mutta välillä hän myös kiukuttelee paljon. Lisäksi minusta näyttää, että hän pakenee pahaa oloa olemalla mahdollisimman kiireinen. Olemme ehkä siinä mielessä eri tilanteissa, että minä olen jo jollakin tavalla hyväksynyt sen, että äitiä ei voida parantaa vaikka lääkärit tekisivät mitä. Siskoni taitaa vielä takertua ajatukseen äidin parantumisesta ja on vihainen, koska hänen mielestään äitiä ei hoideta riittävästi.

Eilen olin viettämässä iltaa opiskeluystävieni kanssa ja meillä oli oikein hauskaa. Sain kuitenkin huomata, että ystäväni pohtivat minun jaksamistani aika paljon, sillä yhtäkkiä näin ystävieni itkevän. Tietysti minuakin alkoi itkettää, vaikkakin ehkä enemmän ystävyyden aiheuttamasta liikutuksesta kuin varsinaisesti äidin takia. Hetken päästä en enää tiennyt, kuka lohduttaa ja ketä, mutta joka tapauksessa seuraaviin hetkiin mahtui paljon halauksia sekä lohdutuksen, rohkaisun ja ystävyyden sanoja. Ehkä nämä ihmiset tosiaan ovat tukenani eivätkä karkaa, vaikka mitä tapahtuisi.

Tänään pääsin viimein katsomaan äitiä sairaalaan. J tuli mukaan pyytämättä - ihana mies. Äiti oli väsynyt, mutta jaksoi jutellakin kanssamme hetken aikaa. Viivyimme ehkä puoli tuntia. Sitten äiti väsyi ja päästimme hänet nukkumaan. Muitakin vieraita oli jo käynyt. Ihanaa tietää, että niin monet äidille tärkeät ihmiset ovat pysyneet yhteydessä ja käyvät katsomassa häntä myös sairaalassa. Perjantaina tehdystä ultraäänitutkimuksesta ei ollut vielä sen kummempaa tietoa. Lääkärit ja hoitajat olivat kuulemma jääneet miettimään tilannetta, ja koska viikonloppuisin ei yleensä tehdä mitään isompia toimenpiteitä, meidän täytyy odottaa huomiseen. Toivottavasti äidin olon helpottamiseksi on tehtävissä edes jotakin. On niin surullista nähdä hänet sellaisena kuin hän tällä hetkellä on.

Minusta on tullut äiti-tietotoimisto aika monelle. Varsinkin viime päivinä puhelin on soinut ja tekstiviestejä on tullut useilta sukulaisilta ja äidin ystäviltä, jotka ovat huolissaan äidin voinnista. Osa ei viitsi häiritä äitiä, osa taas on ollut huolissaan, koska tavoistaan poiketen hän ei ole vastannut viesteihin (hiljaiselon syyksi paljastui tänään niinkin arkipäiväinen asia kuin kännykän akun loppuminen). Minua ei sinänsä haittaa, että minulta kysellään äidin vointia. Aina en kuitenkaan jaksaisi selittää samoja asioita moneen kertaan. Ei ole helppoa palata kerta toisensa jälkeen samoihin ajatuksiin ja tunteisiin. Toisaalta, ehkä pystyn suhtautumaan tähän kaikkeen välillä melko objektiivisesti juuri tämäntyyppisen harjoittelun vuoksi. Faktat pöytään, tunteet syrjään.

Silti itken joka ikinen päivä.

Arvasin.

Äiti meni sairaalaan.

Kysyin siskolta aamulla tekstiviestillä, miten yö oli mennyt. Käskin myös ottaa yhteyttä lääkäriin, jos äidin olo on edelleen huono. Sisko soitti hetken päästä ja sanoi, että äiti oli soittanut lääkärille ja he ovat menossa päivystyksen kautta sairaalaan. Menin itsekin sinne parin tunnin päästä, ja äiti makasi yhä odottamassa osastopaikkaa. Hän oli entistäkin riutuneemman näköinen ja todella heikko, torkkui vaan eikä jaksanut puhua juuri mitään. Sisko lähti töihin ja minä jäin äidin kanssa odottamaan. Tunnin päästä äiti pääsi vuodeosastolle, ja minä menin mukaan. Istuin huoneessa pari tuntia ja odotin, että joku tulisi kertomaan missä mennään. Äiti nukkui melkein koko ajan. Pahoinvointia tai kipuja ei onneksi ollut. Lopulta hoitaja kävi ja kysyin, aikooko lääkäri vielä käydä. Lääkäri oli kuulemma katsonut äidin paperit läpi, mutta ei ollut tulossa käymään. Lähdin sitten kotiin ja jätin äidin lepäämään. Huomiseksi on määrätty ultraäänitutkimus, jossa toivottavasti selviää jotain. Pahoin pelkään, että uutiset eivät ole hyviä. Pääasia kuitenkin on, että äiti on nyt osaavissa käsissä ja saa kaiken tarvitsemansa.

Kävin illalla vielä tukihenkilöystävä S:n luona iltateellä. Kerroin tämänhetkisen tilanteen ja itketti vähän, mutta enimmäkseen puhuimme kaikesta muusta - opiskelusta, surkeista työpaikoista ja menneestä kesästä. Kotiin lähtiessäni olin väsynyt, mutta olosuhteisiin nähden melko hyvällä mielellä.

On minulla vähän muutakin elämää tässä ohessa; tällä hetkellä jännitän parin viikon päästä alkavaa opesijaisuutta. Pääsen sijaiseksi vanhaan lukiooni ja saan opettaa juuri sitä ainetta, jota olen tässä jo neljä vuotta opiskellut. Tänään kävin hakemassa kirjoja lueskeltavaksi ja tutustuin taloon, joka on muuttunut muutaman vuoden aikana kyllä hurjasti. Muutamia entisiä opettajianikin moikkailin, ja iloisesta ilmapiiristä tuli hyvä mieli. Uskallan jo varovasti ennustaa, että neljän viikon pestini tulee olemaan aika mukavaa aikaa. Rankkaa siitä varmasti tulee, varsinkin jos äidin tila vain huononee. Tekee silti hyvää saada ajatukset välillä muualle, ja veikkaan että tällä tavalla se ainakin onnistuu. :)

Huoli.

Mummo soitti. Ensin meinasin jättää vastaamatta, koska oletin saavani korvaani kysymystulvan "miten äiti voi?" enkä millään olisi jaksanut selittää mitään. Sitten säikähdin, että äidille on sattunut jotakin eikä hän voi itse siitä ilmoittaa. Kamala tunne. Oli tietysti pakko vastata. Mummo kertoikin äidin olleen huonovointinen aiemmin päivällä ja kysyi, pääsenkö käymään äidin luona. Menin J:n kanssa äitiä katsomaan illalla heti kun pääsin. Siskokin tuli sinne ja lupasi jäädä yöksi. Äiti oli vieläkin hyvin väsynyt eikä ruokakaan maistunut. En kyllä ihmettele, ilmeisesti hän on voinut pahoin sunnuntai-illasta lähtien ja syönyt sen jälkeen vaihtelevalla menestyksellä. Äiti on jo ennestään heikossa kunnossa ja nyt tämä. Sen parin tunnin aikana, jonka me siellä olimme, hän vain makasi sängyssä ja nousi ehkä kaksi kertaa istumaan juodakseen vettä. Olen yhä enemmän huolissani hänestä; eihän tuo ole normaalia. Vai onko?

Huomenna on varmaan pakko soittaa lääkärille.

Vaikka itsellä on kova huoli, tunnen silti jonkinlaista vastuuta pikkusiskon jaksamisesta. Minun kuuluisi kai olla vahva ja tukea siskoani, joka on kyllä aikuinen mutta silti pikkusisko. Tänään sisko itkeskeli, että miksi lääkärit eivät tee mitään äidin hyväksi. Minua ei edes itkettänyt, kun selitin että lääkärit kyllä tekevät sen mitä tässä tilanteessa on tehtävissä, mutta meillä nyt vaan kävi harvinaisen huono tuuri eikä mitään enempää oikeastaan voida tehdä. Tietysti minustakin tuntuu pahalta seurata vierestä äidin pahaa oloa samalla, kun ainoa hoito on kipulääkitys. Yritän silti luottaa siihen, että jotakin muutakin tehdään heti jos/kun se on mahdollista. Välillä mietin, että olenko oikeasti jo luovuttanut. Onko ajatteluni liian kylmää tai järkevää ja tuleeko todellinen tunneryöppy vasta myöhemmin? Veikkaan, että yritän jollakin tavalla suojella itseäni suurimmalta tuskalta järkeilemällä. Jos suru ja huoli on jo nyt näissä mitoissa, minkälaista se on jos jotain vielä purkautuu pinnan alta piilosta?

Onko vielä aikaa?

Olin maanantaina äidin luona yökylässä. Äiti oli todella väsynyt ja huonovointinen, ehkä sunnuntain takia - tai sitten ei. Harmittaa, etten ehdi käydä siellä useammin ja äiti joutuu olemaan paljon yksin. Yritän kuitenkin yökyläillä hänen luonaan ainakin kerran viikossa, ja tietysti käydä piipahtamassa muulloinkin. Välillä olen muka niin kiireinen, etten ehdi. Jos en pääse käymään, soittelen. Silti on huono omatunto siitä, että olenkohan riittävästi läsnä. Äiti on varmaan hirmuisen yksinäinen siellä kotona, vaikka ei sitä sanokaan. Hän on aina niin iloinen, kun menen käymään ja jään yöksi.

Lähtiessäni yritän aina kovasti muistuttaa, että pitää soittaa jos tulee jotain, ihan mitä tahansa. Mistä minä voin kuitenkaan tietää, soittaako äiti? Hän on tottunut olemaan omatoiminen ja itsenäinen. Avun pyytäminen on niin kamalan vaikeaa. Kesällä, kun olin äidin luona monta päivää viikossa, hän oppi pyytämään apua silloin kun sitä tarvitsi. Mutta entäs nyt? Ajatteleeko äiti, että ei viitsi vaivata minua jollakin asialla vaan yrittää selviytyä itse? Tuntuu pahalta katsoa, kun suhteellisen nuori ihminen ei jaksa tehdä edes monia sellaisia asioita, jotka itselle ovat (ehkä liiankin) itsestäänselviä. Vielä pahemmalta se tietysti tuntuu, kun se ihminen on oma äiti. Äiti on aina ollut minun silmissäni vahva, oikea selviytyjä. Äidiltä on voinut kysyä apua missä tahansa asiassa ja hän on osannut neuvoa. Nyt hän on vain varjo entisestään, ja minua alkaa pelottaa.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni aloin miettiä lääkärin antamaa ennustetta. Hän sanoi magneettikuvien tarkastelun yhteydessä, että tässä vaiheessa "eloonjäämistilasto" (tai mikä lie se olikaan) on 8-11 kuukautta. Mutta mistä lähtötilanteesta? Diagnoosista yleensä, magneettikuvien näyttämästä hetkestä vai nykyhetkestä? Äidin diagnoosi tehtiin ilmeisesti varsin myöhäisessä vaiheessa. Magneettikuvat otettiin toukokuussa, ja tuolloin kasvain oli jo iso, 9-senttinen. Siitä on jo neljä kuukautta. Se on puolet 8 kuukaudesta. Hirvittää ajatella, että jäljellä olisi enää samanpituinen aika. Toisaalta äidin kunto on huonontunut viime aikoina niin rajusti, että neljä kuukautta ei tunnu enää edes kovin epärealistiselta. Haluaisin olla ajattelematta kaikkea pahaa, mutta kummasti alkaa hautajaismielikuvia pulpahdella pintaan, kun tilanne on tämä.

Helvetti. Onneksi minulla on avokki J, joka jaksaa aina lohduttaa ja hoitaa, kun on paha mieli. Ei tätä muuten jaksaisi näinkään hyvin.