Niinpä niin.

Tulin juuri kotiin kulttuurin- ja ystävyydentäyteiseltä reissulta kaupungille. Oli mukavaa ja sain ajatukset taas vähäksi aikaa pois kaikesta ikävästä. Ystävät T ja E olivat ihania, kun eivät sanallakaan maininneet äitiä - halasivat vaan lämpimästi ja juttelivat kivoista asioista. Juuri tällaista välillä tarvitsen.

Olen yrittänyt pehmittää alkavan lukuvuoden "mitensunkesämenimitäteitolitkotöissäMITESSETEIDÄNÄITI"- härdelliä kertomalla netin armollisella avustuksella suurimmalle osalle läheisimmistä koulukavereista jo etukäteen, missä mennään. Tällä tavalla vältän ehkä monet niistä kiusallisista tilanteista, jolloin purskahdan itkuun mahdollisimman epäsopivalla hetkellä, kuten luennolla tai vessajonossa. Noh, olinpahan kuitenkin unohtanut laittaa viestiä yhdelle kaverille, joka tänään sitten ihan viattomasti (tietenkin, mistä hän olisi voinut tietää) kysyi, onko äiti jo paremmassa kunnossa. Kyyneleet silmissä sopersin jonkunlaisen vastauksen, selvensin tilannetta hieman mutta sanoin samalla, etten jaksa nyt puhua siitä. Omasta mielestäni selviydyin varsin hyvin, sain nieleskeltyä itkun ja kaikki oli taas melkein kuin hetkeä aikaisemmin.

Kotiin pyöräillessäni sain vielä kertoa koko tämänhetkisen tilanteen eräälle ystävä S:lle, joka on minulle melkein kuin vertaistukihenkilö koettuaan paljon vaikeita asioita omien perheenjäsentensä kanssa. Vaikka äidin syövästä puhuminen on aina rankkaa, se on samalla jollakin tavalla vapauttavaa. Kerta kerralta minun on hieman helpompi puhua siitä, vaikka itkettääkin. Tiedän, että itkun määrä ei tästä eteenpäin varmaan ainakaan vähene. Haluankin rauhassa kuulostella omia tuntemuksiani ja ajatuksiani, jotta pystyisin edes jotenkin käsittelemään kaikkea, mitä tämä vielä tuo tullessaan. Siksi tekee hyvää välillä puhua ja myös itkeä ihan kunnolla (tiedoksi, että olen kaiken lisäksi aina ollut aivan uskomaton itkupilli).

Uskomatonta, miten suuri voimavara läheisten ihmisten tuki on. On niin liikuttavaa huomata, kuinka paljon elämässäni on sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti haluavat tukea minua ja helpottaa oloani. On varmasti kamalaa jäädä surun keskellä yksin. Täytyy vain toivoa, että en joudu sitä kokemaan missään vaiheessa - yksi suurimpia pelkojani tähän tilanteeseen liittyen on, että ystävät ja läheiset jänistävät ja jäämme kaiken keskelle siskon kanssa aivan kahdestaan. Näitä kun sattuu aina toisinaan: pelästytään toisen surua eikä osata käsitellä asiaa ja otetaan niin paljon etäisyyttä, että kaikki yhteydenpito katoaa. Sitten sitä perustellaan sanomalla: "no kun en tiennyt yhtään, mitä olisin voinut sanoa". Maailman huonoin tekosyy.