Viikonloppu on mennyt vaihtelevissa tunnelmissa. Perjantaina päivällä kävin kouluystävien kanssa kaupungilla shoppailemassa uusia koulutarvikkeita ja etsimässä sillä tavalla hieman lisämotivaatiota opiskeluun. Kaikki olivat taas ihania: sain niin monta pitkää ja lämpöistä halausta, että melkein itketti. Perjantai-iltana olimme pariskuntaporukalla fiilistelemässä ilmakitarakisoja ja varsinkin Samuli Putroa. Oli vähän sellainen olo, että paha mieli ei ollut kaukana, mutta sinnikkäästi tsemppasin ja yritin pitää omankin tunnelmani korkealla. Hyvässä seurassa on helppo unohtaa ikävät asiat hetkeksi. On kuitenkin aika turhauttavaa, miten herkästi paha mieli pompsahtaa pintaan, ja ihan pienistä asioista. Kai se sitten kuuluu asian työstämiseen, että pitää opetella elämään myös tavallista elämää, vaikka suru ja huoli kulkevatkin koko ajan mukana.
Lauantaina pääsin ihan oikeasti unohtamaan äidin sairauden ja kaiken siihen liittyvän ihan täysin ainakin 15 minuutin ajaksi: kävimme kokeilemassa mikroautoilua. Tuntui todella vapauttavalta, kun piti keskittyä ajamiseen eikä edes ehtinyt miettiä mitään muuta. Ensimmäinen mikroautoilukokemukseni ei mennyt aivan penkin alle, vaikka olinkin tietysti se porukan hidastelija, joka jäi kavereista ainakin kolmen kierroksen verran. Mutta en pyörähtänyt, ajanut seinään tai törmännyt keneenkään kertaakaan!
Illalla oli ohjelmassa hieman juhlimista. Tuntuu tyhmältä käyttää sanaa "juhliminen", koska eihän elämässäni tällä hetkellä varsinaisesti ole mitään juhlimisen aihetta. Jossain vaiheessa tuli avokin kanssa puhe naimisiinmenosta ja siitä, kuinka tärkeänä toisella puolella Suomea asuva isäni tuntuu pitävän sitä, että saa olla läsnä sitten joskus, kun häidemme aika koittaa. Minua alkoi itkettää, koska havahduin ensimmäistä kertaa siihen ajatukseen, että isäni saattaa olla vanhemmistani ainoa, joka pääsee mukaan häihini. Olen aina pitänyt itsestäänselvänä, että äiti on paikalla, kun menen naimisiin. Tuntuu kamalalta ajatella, ettei niin tapahtuisikaan. Avokki kuulosti kyllä uskovan, että molemmat vanhempani ovat mukana häissämme. Saapa nähdä...
Kaupungin yössä näin rakkaat ystäväni H:n ja J:n. Meidän piti kahvitella ja päivittää kuulumisia jo viime viikolla, mutta tapaaminen äidin lääkärin kanssa sattui juuri samalle päivälle. Lääkärin kertomien huonojen uutisten jälkeen minun oli pakko perua treffit tyttöjen kanssa, sillä siinä tunnekuohussa ei leppoisasta kahvittelusta olisi tullut yhtään mitään. En ollut ehtinyt selostaa tilannetta tytöille ennen eilistä, ja siksipä aika moni kanssajuhlija pääsi todistamaan kyynelehtivän Hertan avautumista. Veikkaan, että monen silmissä tilanne muistutti erehdyttävästi angstaavan teinin laskuhumalaa... Myös muut pöytäseurueeseen kuuluneet, asiasta täysin tietämättömät henkilöt saattoivat kummastella käytöstäni, mutta en kokenut tarpeelliseksi selitellä ihan kaikille. Siinäpähän ihmettelevät, ehkä he joskus saavat tietää. Tai sitten eivät. Ihan sama. Jälkeenpäin mietin, että taisin itkeä koko baarin vedenpaisumuksen valtaan, ja nukkuessani näin unta talonkorkuisista aalloista, jotka paiskautuivat kotini ikkunoihin.
Tänä iltana kävin katsomassa siskon näytelmäesityksen. Äitikin oli mukana. :) Olihan hän todella väsynyt, mutta pääasia että jaksoi lähteä pois neljän seinän sisältä tuulettumaan edes hetkeksi. Väliajalla äidin piti heittäytyä makuulleen penkkiriville, koska väsytti. Sisko näytti huolestuvan ja kävikin kysymässä, onko kaikki hyvin. Vakuutin, ettei ole mitään hätää ja sisko veti myös näytelmän jälkimmäisen puolikkaan täysillä. Äidin läsnäolo ensi-illassa näytti olevan siskolle liikuttavan tärkeää: esityksen jälkeen sisko tuli äidin luo, halasi pitkään ja sanoi kyyneleet silmissä, miten mukavaa oli että äitikin jaksoi tulla katsomaan. Sitten saatoin väsyneen äidin hänen ystävänsä autolle, toivottelin jaksamista ja sain äidin ystävältä rohkaisevan hymyn.
Huomenna menen taas äidin luo yöksi ja ystävä H tulee leikkaamaan äidin hiukset. Piti vähän varoitella ystävää äidin muuttuneesta ulkonäöstä, ettei hän aivan säikähdä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti