Loppuelämäni ensimmäinen päivä. Se oli toukokuussa, kun äidiltä löytyi kasvain. Sen jälkeen olen saanut korjailla tulevaisuudennäkymiä useamman kerran. Kun lääkäri viime viikolla sanoi, ettei äiti enää parane, oli pakko antaa tilaa myös niille pahimmille ajatuksille. Niille, joita tähän asti on pidetty jossakin pimeässä kammiossa piilossa eikä niiden olemassaoloa ole haluttu tiedostaa, saati sitten hyväksyä. Miksi kaiken pitää tapahtua niin nopeasti? Emmekö olisi voineet saada edes vähän lisää aikaa sopeutua tähän kaikkeen? Vielä muutama kuukausi sitten en osannut edes aavistaa mitään tällaista, ja nyt pitäisi elää äidin vaikean syövän kanssa kuin vanha tekijä.
Kolangiokarsinooma. Ällöttävä nimihirviö, suomeksi sappiteiden syöpä. Ennuste on yksi pahimmista, koska jostain syystä tämä tauti ei viitsi reagoida hoitoihin juuri koskaan. Toivoa on, jos kasvain voidaan poistaa leikkauksella. Äidin tapauksessa ei tietenkään voida. Kaiken lisäksi mitään hoitoja ei voida edes yrittää, koska sappi ei toimi kunnolla ja bilirubiiniarvot (aineenvaihduntatuote, joka poistuu yleensä sapen kautta) ovat aivan liian korkealla. Lääkärit ovat koko kesän yrittäneet saada arvoja alas, mutta mikään ei näytä toimivan.
Olen yhtä aikaa surullinen, vihainen ja turhautunut tästä kaikesta. Miksi juuri minun äitini? Eikö meidän perheelle ole jo annettu ihan tarpeeksi ikäviä asioita kohdattavaksi? Suututtaa, ettei äiti mennyt lääkäriin aiemmin ja suututtaa, ettei äitiä otettu tosissaan, kun hän lopulta meni. Mutta toisaalta, vaikka löydös olisi tehty jo paljon aiemmin, ennuste olisi luultavasti ollut yhtä huono. Meillä olisi vain ollut enemmän aikaa sopeutua. Miksi juuri nyt? Keväällä erehdyin sanomaan ääneen, että kohta varmaan tapahtuu jotakin ikävää, koska alkuvuonna on tapahtunut niin paljon hyviä asioita. Kaduttaa niin pirusti.
Tämän blogin avulla yritän saada päässäni jylläävät ajatukset edes jotenkin järjestykseen. Sekalaisia mietteitä sieltä täältä ja toivottavasti myös sitä muuta elämää. Opintoja ja luottamustehtäviä, niiden avulla on helppo saada ajatukset välillä muualle. Kaiken keskellä yritän elellä niin kuin ennenkin, nähdä kavereita ja vaalia parisuhdetta. Onneksi elämässäni on ihania ihmisiä, joiden olkapäätä vasten voi itkeä ja joille voi puhua - myös aivan muista asioista - jos siltä tuntuu.
Hei!
VastaaPoistaLöysin äsken blogisi googlaamalla, en ole vielä ehtinyt lukea kuin ensimmäisen kappaleen ekasta kirjoituksestasi. Tuli epätodellinen olo.. Blogisi alku oli kuin oma tarinani. Sydän jätti muutaman lyönnin väliin kuin luin mikä syöpä äidillesi tuli. Täysin sama kuin mikä kosketti meidän perhettä. Ajattelin kiinnoistaisiko sinua kirjoitella sähköpostia ja vaihtaa kokemuksia? Olen 24v. nainen. Olisin laittanut spostia, mutta missään ei ollut mitään osoitetta... Voimia kovasti, itse vastaavan helvetin läpi kulkeneena/kulkien uskon tietäväni minkälaisia asioita käyt läpi.
Hei,
VastaaPoistaanteeksi kun vastaaminen kesti, tämä ohjelma ei ilmoita kommenteista erikseen, joten en tätä aiemmin nähnyt että olit kommentoinut.
Voimia myös sinulle, tällaista kohtaloa ei kyllä toivoisi kenellekään.
Olen tarkoituksella jättänyt kaikki yhteystiedot yms. pois, koska olen halunnut pysytellä mahdollisimman nimettömänä. Mutta kokemusten vaihtaminen ja kirjoittelu kiinnostaa kyllä, se taitaa olla sitä parasta terapiaa. Mites tehdään, saisinkohan yhteystietoni sinulle jotenkin niin, ettei minun silti tarvitsisi julkaista nimeäni tai sähköpostiosoitettani täällä? Terveisin nimimerkki tekniikan ihmelapsi...
Tartuin härkää sarvista ja loin uuden sähköpostin ihan tätä varten. Osoite on hhertta@wippies.com, alussa siis kaksi hoota. Kirjoittele, jos vielä siltä tuntuu :)
VastaaPoistaKiitos! Aloin kirjoittamaan spostia, siitä tuli niin pitkä, että jatkan huomenna kirjoittamista, lähetän sen sinulle sitten :)
VastaaPoistaVoimia kovasti!!