Hyvää mieltä ja kasa kyyneliä.

Viikonloppu on mennyt vaihtelevissa tunnelmissa. Perjantaina päivällä kävin kouluystävien kanssa kaupungilla shoppailemassa uusia koulutarvikkeita ja etsimässä sillä tavalla hieman lisämotivaatiota opiskeluun. Kaikki olivat taas ihania: sain niin monta pitkää ja lämpöistä halausta, että melkein itketti. Perjantai-iltana olimme pariskuntaporukalla fiilistelemässä ilmakitarakisoja ja varsinkin Samuli Putroa. Oli vähän sellainen olo, että paha mieli ei ollut kaukana, mutta sinnikkäästi tsemppasin ja yritin pitää omankin tunnelmani korkealla. Hyvässä seurassa on helppo unohtaa ikävät asiat hetkeksi. On kuitenkin aika turhauttavaa, miten herkästi paha mieli pompsahtaa pintaan, ja ihan pienistä asioista. Kai se sitten kuuluu asian työstämiseen, että pitää opetella elämään myös tavallista elämää, vaikka suru ja huoli kulkevatkin koko ajan mukana.

Lauantaina pääsin ihan oikeasti unohtamaan äidin sairauden ja kaiken siihen liittyvän ihan täysin ainakin 15 minuutin ajaksi: kävimme kokeilemassa mikroautoilua. Tuntui todella vapauttavalta, kun piti keskittyä ajamiseen eikä edes ehtinyt miettiä mitään muuta. Ensimmäinen mikroautoilukokemukseni ei mennyt aivan penkin alle, vaikka olinkin tietysti se porukan hidastelija, joka jäi kavereista ainakin kolmen kierroksen verran. Mutta en pyörähtänyt, ajanut seinään tai törmännyt keneenkään kertaakaan!

Illalla oli ohjelmassa hieman juhlimista. Tuntuu tyhmältä käyttää sanaa "juhliminen", koska eihän elämässäni tällä hetkellä varsinaisesti ole mitään juhlimisen aihetta. Jossain vaiheessa tuli avokin kanssa puhe naimisiinmenosta ja siitä, kuinka tärkeänä toisella puolella Suomea asuva isäni tuntuu pitävän sitä, että saa olla läsnä sitten joskus, kun häidemme aika koittaa. Minua alkoi itkettää, koska havahduin ensimmäistä kertaa siihen ajatukseen, että isäni saattaa olla vanhemmistani ainoa, joka pääsee mukaan häihini. Olen aina pitänyt itsestäänselvänä, että äiti on paikalla, kun menen naimisiin. Tuntuu kamalalta ajatella, ettei niin tapahtuisikaan. Avokki kuulosti kyllä uskovan, että molemmat vanhempani ovat mukana häissämme. Saapa nähdä...

Kaupungin yössä näin rakkaat ystäväni H:n ja J:n. Meidän piti kahvitella ja päivittää kuulumisia jo viime viikolla, mutta tapaaminen äidin lääkärin kanssa sattui juuri samalle päivälle. Lääkärin kertomien huonojen uutisten jälkeen minun oli pakko perua treffit tyttöjen kanssa, sillä siinä tunnekuohussa ei leppoisasta kahvittelusta olisi tullut yhtään mitään. En ollut ehtinyt selostaa tilannetta tytöille ennen eilistä, ja siksipä aika moni kanssajuhlija pääsi todistamaan kyynelehtivän Hertan avautumista. Veikkaan, että monen silmissä tilanne muistutti erehdyttävästi angstaavan teinin laskuhumalaa... Myös muut pöytäseurueeseen kuuluneet, asiasta täysin tietämättömät henkilöt saattoivat kummastella käytöstäni, mutta en kokenut tarpeelliseksi selitellä ihan kaikille. Siinäpähän ihmettelevät, ehkä he joskus saavat tietää. Tai sitten eivät. Ihan sama. Jälkeenpäin mietin, että taisin itkeä koko baarin vedenpaisumuksen valtaan, ja nukkuessani näin unta talonkorkuisista aalloista, jotka paiskautuivat kotini ikkunoihin.

Tänä iltana kävin katsomassa siskon näytelmäesityksen. Äitikin oli mukana. :)  Olihan hän todella väsynyt, mutta pääasia että jaksoi lähteä pois neljän seinän sisältä tuulettumaan edes hetkeksi. Väliajalla äidin piti heittäytyä makuulleen penkkiriville, koska väsytti. Sisko näytti huolestuvan ja kävikin kysymässä, onko kaikki hyvin. Vakuutin, ettei ole mitään hätää ja sisko veti myös näytelmän jälkimmäisen puolikkaan täysillä. Äidin läsnäolo ensi-illassa näytti olevan siskolle liikuttavan tärkeää: esityksen jälkeen sisko tuli äidin luo, halasi pitkään ja sanoi kyyneleet silmissä, miten mukavaa oli että äitikin jaksoi tulla katsomaan. Sitten saatoin väsyneen äidin hänen ystävänsä autolle, toivottelin jaksamista ja sain äidin ystävältä rohkaisevan hymyn.

Huomenna menen taas äidin luo yöksi ja ystävä H tulee leikkaamaan äidin hiukset. Piti vähän varoitella ystävää äidin muuttuneesta ulkonäöstä, ettei hän aivan säikähdä...

Niinpä niin.

Tulin juuri kotiin kulttuurin- ja ystävyydentäyteiseltä reissulta kaupungille. Oli mukavaa ja sain ajatukset taas vähäksi aikaa pois kaikesta ikävästä. Ystävät T ja E olivat ihania, kun eivät sanallakaan maininneet äitiä - halasivat vaan lämpimästi ja juttelivat kivoista asioista. Juuri tällaista välillä tarvitsen.

Olen yrittänyt pehmittää alkavan lukuvuoden "mitensunkesämenimitäteitolitkotöissäMITESSETEIDÄNÄITI"- härdelliä kertomalla netin armollisella avustuksella suurimmalle osalle läheisimmistä koulukavereista jo etukäteen, missä mennään. Tällä tavalla vältän ehkä monet niistä kiusallisista tilanteista, jolloin purskahdan itkuun mahdollisimman epäsopivalla hetkellä, kuten luennolla tai vessajonossa. Noh, olinpahan kuitenkin unohtanut laittaa viestiä yhdelle kaverille, joka tänään sitten ihan viattomasti (tietenkin, mistä hän olisi voinut tietää) kysyi, onko äiti jo paremmassa kunnossa. Kyyneleet silmissä sopersin jonkunlaisen vastauksen, selvensin tilannetta hieman mutta sanoin samalla, etten jaksa nyt puhua siitä. Omasta mielestäni selviydyin varsin hyvin, sain nieleskeltyä itkun ja kaikki oli taas melkein kuin hetkeä aikaisemmin.

Kotiin pyöräillessäni sain vielä kertoa koko tämänhetkisen tilanteen eräälle ystävä S:lle, joka on minulle melkein kuin vertaistukihenkilö koettuaan paljon vaikeita asioita omien perheenjäsentensä kanssa. Vaikka äidin syövästä puhuminen on aina rankkaa, se on samalla jollakin tavalla vapauttavaa. Kerta kerralta minun on hieman helpompi puhua siitä, vaikka itkettääkin. Tiedän, että itkun määrä ei tästä eteenpäin varmaan ainakaan vähene. Haluankin rauhassa kuulostella omia tuntemuksiani ja ajatuksiani, jotta pystyisin edes jotenkin käsittelemään kaikkea, mitä tämä vielä tuo tullessaan. Siksi tekee hyvää välillä puhua ja myös itkeä ihan kunnolla (tiedoksi, että olen kaiken lisäksi aina ollut aivan uskomaton itkupilli).

Uskomatonta, miten suuri voimavara läheisten ihmisten tuki on. On niin liikuttavaa huomata, kuinka paljon elämässäni on sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti haluavat tukea minua ja helpottaa oloani. On varmasti kamalaa jäädä surun keskellä yksin. Täytyy vain toivoa, että en joudu sitä kokemaan missään vaiheessa - yksi suurimpia pelkojani tähän tilanteeseen liittyen on, että ystävät ja läheiset jänistävät ja jäämme kaiken keskelle siskon kanssa aivan kahdestaan. Näitä kun sattuu aina toisinaan: pelästytään toisen surua eikä osata käsitellä asiaa ja otetaan niin paljon etäisyyttä, että kaikki yhteydenpito katoaa. Sitten sitä perustellaan sanomalla: "no kun en tiennyt yhtään, mitä olisin voinut sanoa". Maailman huonoin tekosyy.

Elämä moukaroi

Loppuelämäni ensimmäinen päivä. Se oli toukokuussa, kun äidiltä löytyi kasvain. Sen jälkeen olen saanut korjailla tulevaisuudennäkymiä useamman kerran. Kun lääkäri viime viikolla sanoi, ettei äiti enää parane, oli pakko antaa tilaa myös niille pahimmille ajatuksille. Niille, joita tähän asti on pidetty jossakin pimeässä kammiossa piilossa eikä niiden olemassaoloa ole haluttu tiedostaa, saati sitten hyväksyä. Miksi kaiken pitää tapahtua niin nopeasti? Emmekö olisi voineet saada edes vähän lisää aikaa sopeutua tähän kaikkeen? Vielä muutama kuukausi sitten en osannut edes aavistaa mitään tällaista, ja nyt pitäisi elää äidin vaikean syövän kanssa kuin vanha tekijä.

Kolangiokarsinooma. Ällöttävä nimihirviö, suomeksi sappiteiden syöpä. Ennuste on yksi pahimmista, koska jostain syystä tämä tauti ei viitsi reagoida hoitoihin juuri koskaan. Toivoa on, jos kasvain voidaan poistaa leikkauksella. Äidin tapauksessa ei tietenkään voida. Kaiken lisäksi mitään hoitoja ei voida edes yrittää, koska sappi ei toimi kunnolla ja bilirubiiniarvot (aineenvaihduntatuote, joka poistuu yleensä sapen kautta) ovat aivan liian korkealla. Lääkärit ovat koko kesän yrittäneet saada arvoja alas, mutta mikään ei näytä toimivan.

Olen yhtä aikaa surullinen, vihainen ja turhautunut tästä kaikesta. Miksi juuri minun äitini? Eikö meidän perheelle ole jo annettu ihan tarpeeksi ikäviä asioita kohdattavaksi? Suututtaa, ettei äiti mennyt lääkäriin aiemmin ja suututtaa, ettei äitiä otettu tosissaan, kun hän lopulta meni. Mutta toisaalta, vaikka löydös olisi tehty jo paljon aiemmin, ennuste olisi luultavasti ollut yhtä huono. Meillä olisi vain ollut enemmän aikaa sopeutua. Miksi juuri nyt? Keväällä erehdyin sanomaan ääneen, että kohta varmaan tapahtuu jotakin ikävää, koska alkuvuonna on tapahtunut niin paljon hyviä asioita. Kaduttaa niin pirusti.

Tämän blogin avulla yritän saada päässäni jylläävät ajatukset edes jotenkin järjestykseen. Sekalaisia mietteitä sieltä täältä ja toivottavasti myös sitä muuta elämää. Opintoja ja luottamustehtäviä, niiden avulla on helppo saada ajatukset välillä muualle. Kaiken keskellä yritän elellä niin kuin ennenkin, nähdä kavereita ja vaalia parisuhdetta. Onneksi elämässäni on ihania ihmisiä, joiden olkapäätä vasten voi itkeä ja joille voi puhua - myös aivan muista asioista - jos siltä tuntuu.