Joulua ja tulevaisuuden pohdintaa

Joulutauko vierähti näköjään yli viikon mittaiseksi. Tuntuu, että aika kuluu nykyään entistäkin nopeammin. En tiedä, johtuuko se kiireisestä arjesta vai mistä, mutta on uskomatonta ajatella, että äidin poismenosta on jo yli kolme kuukautta. En tiedä, uskallanko ihan vähän aavistella, että suru hälvenee vähitellen. Vaikka paha mieli iskeekin vielä säännöllisesti, suru ei ole ajatuksissa aivan joka hetki. Toki tiedän, että suru jatkuu vielä pitkään, mutta ihan yhtä raastavaa se ei enää ole.

Joulu meni kaiken kaikkiaan aika leppoisasti. Aattona olimme tosiaan meillä, ja tuntui melkein tavalliselta viikonlopulta - sillä erotuksella, että pöydässä oli jouluruokaa ja glögiä. Haudalla käyminen oli vaikea hetki. Sytytimme kynttilät ja hiljennyimme siskon kanssa haudan vierelle itkemään. Ikävä oli kova. Siihen hetkeen kiteytyi koko kuluneen vuoden huoli, suru ja paha mieli.

Illalla äiti tuli keskusteluissa esille useasti, mutta sellaisella rauhallisella ja tyynellä tavalla. Jos joku haluaa uskoa, että äitikin oli kanssamme, eräs sellaista uskomusta vahvistava hetki oli. Istuimme olohuoneen sohvalla ja juttelimme jotain äidistä, muistelimme kai jotain hauskaa hetkeä jossain menneisyydessä. Äkkiä keittiöstä kuului kilahdus, ja kun menimme katsomaan, voiveitsi oli "hypännyt" pöydällä olevasta rasiasta lattialle. Järkiselityshän tietysti on, että margariini pehmeni huoneenlämmössä ja veitsi putosi sen takia. Kummallinen puoli asiassa on, että rasia ei ollut pöydän reunalla, vaan 10-15 cm reunasta, ja veitsen piti tosiaan hypätä tuolin selkänojan yli, tai sitten selkänojassa olevasta aukosta suoraan lattialle. Mitään muuta kilinää tai kolinaa putoamisesta ei kuulunut kuin se, kun veitsi kilahti lattiaan. Jännittävää, vaikka en kummituksiin tai henkiolentoihin varsinaisesti uskokaan. :)

Olen viime aikoina jo vähän suunnannut katsetta toiveikkaasti tulevaisuuteen. Mielessä pyörii monenlaisia haaveita ja suunnitelmia - ja toki äidin muisto on niissä jokaisessa mukana tavalla tai toisella. Joissakin suruna, toisissa taas hyvinkin käytännönläheisesti. Surua herättäviä tulevaisuudenkuvia ovat esimerkiksi oma valmistuminen, jota äiti ei ehtinyt nähdä. Hän olisi ollut niin ylpeä. Samaan kategoriaan kuuluvat kaikki minun ja J:n yhteiseloon liittyvät asiat: häät ja lapset kuuluvat suunnitelmiimme, mutta surettaa ajatella, ettei äiti ole näkemässä niitä.

Käytännönläheisempiin suunnitelmiin kuuluu hurja määrä kiitollisuutta äitiä kohtaan. Saamme siskoni kanssa jonkin verran perintöä, minkä ansiosta joidenkin haaveiden toteuttaminen on mahdollista. Maltillisesti tietenkin; haluan miettiä, mihin tarkoitukseen äiti haluaisi minun käyttävän rahat. Voin melkein kuulla hänen ohjeensa: "Matkustele, mutta kaikkea ei saa tuhlata. Käytä järkevästi. Hanki jotain pysyvää. Säästä. Siinä on hyvä turva tulevaisuutta varten." Myös suunnittelemiini jatko-opintoihin saattaa mennä rahaa, joten on upeaa, että tavoitteena olevien opintojen suorittaminen ei jää ainakaan rahasta kiinni.

Tällaisissa tunnelmissa kohti uutta vuotta...toivottavasti se tuo tullessaan enemmän iloa kuin surua.

Hengähdystauko

Perunkirjoitus oli maanantaina, eikä tällä hetkellä ole enää mitään sellaista asiaa hoidettavana, jolla olisi joku deadline. Tuntuu rauhoittavalta. Itse perunkirjoitus oli yllättävän helppo, vaikka välillä tunteet olivatkin nousta pintaan. Yritin kuitenkin suhtautua siihen kuin mihin tahansa paperityöhön. Jälkeenpäin totesimme siskon kanssa, että surusta huolimatta nyt on tosi helpottunut olo. Voi hetkeksi keskittyä vain olemiseen eikä tarvitse stressata, että onko kaikki asiat varmasti hoidettu.

Ylihuomenna on jouluaatto. Minulla ei ole ollut hitustakaan joulumieltä missään vaiheessa, ja koko joulu on oikeastaan aivan yhdentekevä. Toki on mukava syödä hyviä ruokia ja rauhoittua, mutta siihen se sitten jääkin. Tähän jouluun konkretisoituu aika paljon. On vaikeaa ajatella, että joulunvietosta puuttuu yksi tärkeä ihminen. Vietämme aaton meillä kolmestaan: siskoni, J ja minä. Syömme jouluruokia, maistelemme viinejä ja pelailemme pelejä. Äiti on varmasti läsnä sekä ajatuksissa että puheissa - ja kyynelissä. Sukulaisia näemme vasta tapaninpäivänä; he ovat päättäneet lähteä erääseen matkailukeskukseen jouluksi. En minä mitään sukujoulua olisi kaivannutkaan. Perhejoulu riittää, ja nuo kaksi ihmistä ovat tällä hetkellä minun perheeni.

Tilanne sukulaisten kanssa on rauhoittunut paljon. Vaikka monissa käytännön asioissa ovat meinanneet sukset mennä välillä pahastikin ristiin, nyt tuntuu että kaikkien suru on sen verran laantunut, että ymmärrystä riittää jo vähän meillekin. Toivottavasti sama hyvä tunnelma jatkuu myös sitten, kun joudumme ottamaan puheeksi äidin kodin kohtalon. Olen joka tapauksessa äärettömän huojentunut siitä, että nyt voimme ihan oikeasti mennä tapaninpäivänä sukulaisten luo eikä tarvitse jännittää, minkälaista tavaraa seuraavaksi sataa niskaan.

Suruaallokossa on taas suvantovaihe. Olo on rauhallinen, ei itketä, ei ahdista. Kyllä se itkuvaihekin taas pian tulee, tiedän sen, mutta ei se haittaa. Kun välillä rauhoittuu, niin jaksaa taas itkeä. Ja toisinpäin. Viime päivinä olen miettinyt, kuinka onnellinen olenkaan niistä ihmisistä, joita elämässäni vielä on. Ja siitä, että sain olla äidin lähellä hänen viimeisinä kuukausinaan. Muistetaan nauttia hetkistä rakkaiden kanssa, eikö niin? Koskaan ei voi tietää, kuinka monta yhteistä hetkeä on jäljellä.

Jumittuneen filmin paluu

Olin tällä viikolla taas muutaman päivän reissussa erääseen luottamustehtävääni liittyen. Kuten jo viimeksi osasin aavistaa, paha mieli kävi taas kylässä. Välähdyksenomaiset kuvat äidin viimeisistä hetkistä palasivat, ja niiden myötä tulin todella surulliseksi. Vaikka vietin keskiviikkona iltaa mukavassa porukassa, mieli oli niin matalalla että minun oli pakko vetäytyä seurueesta ja yrittää mennä nukkumaan. Silloin muistot vain vahvistuivat, ja näin äidin viimeiset hengenvedot ja erityisesti sen, miltä hänen kasvonsa näyttivät lähdön hetkellä. Jostain syystä sama kuva toistui uudelleen ja uudelleen. Itkin omissa oloissani hetken aikaa, ennen kuin uni tuli.

Suru oli vahvasti läsnä vielä seuraavanakin päivänä, ja sama muistikuva palaili mieleeni useasti päivän aikana. En tiedä, miksi juuri tämä ajankohta ja miksi juuri se muisto. Suru ja muistojen läpikäyminen varmaankin etenevät aaltomaisesti: joskus on helpompaa ja välillä ei sitten pysty keskittymään mihinkään, kun muistojen tulva vie kaiken kapasiteetin mielestä. Tuon tietyn muiston toistuminen johtuu varmaan vain siitä, että se on yksi voimakkaimmista. Siihen tiivistyy koko suru ja sen syy, ja se tilanne on avannut kaikkein suurimmat haavat sisälläni. Niin suurten haavojen paikkaamiseen ei ihan yksi tai kaksi muistelukertaa riitä.

Olen huomannut, että suru ja paha mieli tulevat nykyään eri tavalla. Aluksi itkukin saattoi päästä aivan yllättäen, ilmoittamatta ja "ilman syytä". Nykyään tunnen, kun surun aalto on tulossa. Tulee jollakin tavalla levoton ja ahdistunut olo. Äiti tietysti pyörii mielessä, mutta niinhän hän tekee joka päivä. Itkettävän kokoisen surun tullessa äiti-ajatukset lisääntyvät entisestään ja keskittyminen on vaikeaa. Ajatukset harhailevat eikä sosiaalinen kanssakäyminen onnistu. Vajoan helposti omiin ajatuksiini eivätkä hauskimmatkaan jutut naurata. Vaikka yrittäisin päästä siitä tunteesta eroon, se ei yleensä onnistu. Paha mieli menee ohi vasta, kun on rauhassa saanut itkeä sen pois. Sama taitaa päteä yleensäkin suruun: se ei lähde muuten kuin suremalla.

Tunteita ja tuoksuja

Viime päivät ovat menneet aika hyvin. En ole itkenyt moneen päivään. Minua ei itkettänyt edes äidin haudalla lauantaina, keskityin vain kynttilälyhtyjen ja muiden koristeiden kaivamiseen lumen alta. Ja kuuntelin hautausmaan ääniä. Mutta ei pidä luulla liikoja, onhan niitä takapakkeja tullut ennenkin. Joten sellaista odotellessa sitten...

On kummallista, miten syöpä ja kuolema ovat koko ajan jotenkin ihan eri lailla läsnä kuin aikaisemmin. Tai niihin liittyviä asioita havaitsee aikaisempaa enemmän. Tuntuu, että jokaisessa katsomassani tv-ohjelmassa tai elokuvassa käsitellään syöpää ja/tai kuolemaa. Radiossa soiva musiikki on haikeaa ja sanat kertovat menetyksestä. Liian usein kuulen ihmisten (tuttujen tai vieraiden) puhuvan asioista, jotka aiheuttavat minulle surua. Jos joku vitsailee syövästä tai kuolemasta, minulla kiehahtaa. Jos joku tekee karkeita yleistyksiä syöpäpotilaista (kuten viikonloppuna kävi) ja vihjailee esimerkiksi jokaisen syöpäpotilaan joskus polttaneen tupakkaa, nousee savu jo korvista.

Minusta on tullut tietyille asioille herkkä, mutta joihinkin muihin saatan suhtautua aiempaa arkisemmin tai kylmemmin. Jonkin aikaa sitten juttelimme kavereiden kanssa eräästä tutustamme, jolla on tapana valittaa ihan aina ja ihan kaikesta. Totesin ääneen, että se ihminen ei varmaan ole koskaan kokenut mitään riittävän ikävää, että tajuaisi asioiden olevan oikeastaan aika hyvin. Suorasukainen toteamukseni taisi tulla kavereilleni vähän yllättäen, sillä sen jälkeen kaikki olivat vähän aikaa ihan hiljaa ja näytti, ettei kukaan oikein osannut sanoa mitään.

Viime viikolla äidin tavaroita läpikäydessäni otin mukaani pari tuubia kosteusvoidetta. Sitä samaa, jolla rasvailin äidin turvonneita jalkoja monta monta kertaa. Tiesin, että pakkaskuiva ihoni tykkäisi paksusta ja kunnolla kosteuttavasta voiteesta, mutta silti minua arvelutti ottaa tuubit käyttöön. Minun ei tarvinnut kuin avata korkki ja vähän haistaa voidetta, niin kasa muistoja ryöpsähti elävinä mieleen. Nyt minua tietysti surettaa hirveästi aina, kun rasvailen jalkojani. Se hajukin on niin paha. Miksi hajustamattomat voiteet eivät voisi olla oikeasti hajuttomia?

Askel eteenpäin.

Eilen oli rankka päivä. Kävin "äitilässä" tarkoituksenani laittaa siellä vähän paikkoja kuntoon. Surutyötä tuli tehtyä eikä kyyneliäkään säästelty.

Ihmettelin kotoa lähtiessäni, että miksi äidin kotiin meneminen ei ahdista minua kuten yleensä. Bussissa huomasin, että käyttäydyin aivan kuin olisin ollut menossa tapaamaan äitiä niin kuin vaikkapa kesällä. Jotenkin alitajuisesti odotin äidin olevan siellä. Se hätkähdytti.

Äidin koti oli hiljainen - tietysti. Onneksi sain sentään radion toimimaan. Vaelsin vähän aikaa huoneesta toiseen tietämättä, mitä minun pitäisi tehdä. Lopulta sain itseni toimimaan ja aloitin helpoimmasta eli muutamien papereiden etsimisestä. Siinä sivussa näin ensimmäistä kertaa esimerkiksi vanhempieni avioerotodistuksen. Tuntui aika hirveältä plarata äidin elämää virallisten papereiden muodossa. Äiti ei ollut pelkkä nimi paperissa, oikeasti hän oli kauhean paljon enemmän.

Vaikeinta oli siivota pois niitä jälkiä, jotka muistuttivat siitä kun äiti oli vielä kotona. Laitoin sairaalasta tuodut äidin vaatteet ja tavarat kaappeihin ja heitin keittiön seinältä roskiin kalenterin, joka yhä vaan sinnikkäästi väitti, että nyt on elokuu. Heitin kaikki lakanat ja pyyhkeet pyykkiin. Kaikki meni hyvin siihen asti, kun äidin sängystä lakanoiden välistä putosi äidin yöpaita. Se tuoksui ihan äidiltä. Siltä äidiltä, joka oli kipeä ja hauras ja jolla oli paljon lääkkeitä. Tunnustan, etten raaskinut pestä yöpaitaa ihan vielä.

Siinä talossa on niin monta esinettä, jotka muistuttavat äidistä erityisen kipeästi. Ja tosiasia on, että kaikkia niitä esineitä ei voi säilyttää. Tietysti kaikkein rakkaimmat ja tärkeimmät säilytetään, mutta joistakin on pakko luopua. Itken varmaan joka ikistä kahvikuppiakin, kun niiden pakkaamisen aika koittaa.

Illalla kotiin palattuani minulla oli edelleen surullinen ja haikea olo. Se vain paheni, ja ensimmäistä kertaa viikkoihin itkin nukkumaan mennessämme J:n kainalossa suruani pois. Toki olen viime aikoinakin itkenyt, mutta yleensä johonkin muuhun aikaan. Nukkumaanmenoon ajoittuvat surunpuuskat ovat pysyneet jo jonkin aikaa poissa. Jos jotain positiivista pitää tilanteesta hakea, niin ainakin uni tulee helposti kun on ensin itkenyt silmät päästään.

Tällaista tänään.

Olo on kohentunut alkuviikon jälkeen kovasti. Huomaan silti, että nyt on menossa joku uusi ajanjakso. Ehkä se johtuu hetkellisestä kiireettömyydestä: minulla on taas vaihteeksi aikaa miettiä tätä kaikkea ja muistella äitiä. Toisinaan itkettää, mutta sehän kuuluu asiaan. Muistikuvat äidin viimeisistä hetkistä tulevat nyt muutaman viikon tauon jälkeen mieleeni taas päivittäin.

Silti tietynlainen epäusko säilyy. On niin vaikea ajatella, ettei äiti tule enää olemaan mukana missään, mitä elämässäni tapahtuu. Viime aikoina olen ollut sekä innostunut että vähän stressaantunut graduprojektin aloittamisesta. Olisi niin mahtavaa, jos voisin yhä soittaa äidille ja kertoa viimeisimmät kuulumiset. Hän osaisi varmasti rohkaista ja tukea minua, aivan niin kuin hän on tehnyt koko opintojeni ajan.

Tänään kuulin huonoja uutisia. Taas syöpä, ei ihan lähellä minua mutta sukulaisen lähipiirissä kuitenkin. Kyseessä on nuori ihminen, mikä surettaa vieläkin enemmän. Taudin ennuste on onneksi melko hyvä, mutta kasvain oli ehtinyt jo melkoisiin mittoihin ennen löytymistään. Haluaisin kovasti soittaa tälle sukulaiselleni (jonka kanssa olen ollut nuorempana aika paljonkin tekemisissä ja joka on minulle tärkeä), mutta vähän pelottaa. Haluaisin osoittaa tukeni, mutta pelkään, että oma suruni on vielä liian lähellä. Silti jokin sisälläni sanoo, ettei mikään olisi enemmän oikein kuin se, että tarttuisin puhelimeen ja soittaisin. Joka tapauksessa toivon kovasti, että kaikki kääntyy parhain päin ja nuori potilas selättää sairauden.

Perunkirjoituksen ajankohta on nyt sovittu. Viimeisiä papereita odotellaan ja siinä sivussa vähän stressataan. Sukulaisten kanssa saa edelleen olla vähän varpaillaan. Joulu on nyt lyöty lukkoon, äidin kotiin ei mene kukaan. Muista asioista sitten saakin taas kiristellä hermoja ja hampaita... En olisi koskaan, ikimaailmassa kuvitellut, että äidin kuolema repisi sukuamme näin. Tällä hetkellä tuntuu, että äidin vanhempi sisko on ainoa, jolle voin soittaa ja puhua ja joka ymmärtää myös minua ja siskoani. Varsinkin äidin veljen käytös on yllättänyt melkoisesti, mutta en minä varmaan olekaan koskaan tuntenut sukulaisiani tarpeeksi hyvin. Olen jo monta kertaa miettinyt, että kunpa kaikki käytännön asiat saataisiin äkkiä pois päiväjärjestyksestä eikä olisi niin monta asiaa huolehdittavana. Sen jälkeen voisikin vaikka karistaa tämän kaupungin tomut jaloista ja paeta jonnekin vähän kauemmas.

Breakdown.

On paha olla. Suru ja ikävä iskivät jostain tosi voimakkaasti, ja olen itkenyt Paljon. Jo eilen oli vähän omituinen olo, ja sanoin J:lle, että tuntuu että on tulossa tosi paha mieli. Uupumus ja jonkinlainen hajamielisyyskin sitä enteilivät, ja tänään on tuntunut etten saa ajatuksiani millään pysymään järjestyksessä. Pienenpieni asia sai sitten illalla astian läikkymään yli, ja kaikki tunteet vyöryivät päälle yhtä aikaa.

Näitä tunteita on vaikea pukea sanoiksi. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Ei edes J. Hänen logiikallaan sortumiseni johtuu siitä pienestä asiasta, joka oikeasti oli vain se viimeinen tönäisy. En tiedä, olenko huono selittämään vai onko J huono ymmärtämään vai onko tämä sellainen tilanne, jossa toisen ei voi edes odottaa täysin ymmärtävän.

Koko syksyn olen painanut eteenpäin ja yrittänyt pitää itseni kasassa. Olen päässyt tekemään mahtavia juttuja, jotka ovat ehkä tulleet huonoon aikaan ja olleet välillä raskaita, mutta joista olen saanut iloa ja voimaa. Ja sitten koen, että minua arvostellaan siitä, että olen haalinut itselleni liikaa tekemistä ja sillä tavalla väsyttänyt itseni. Vaikka oikeasti kaikki ne asiat tekevät elämästäni tällä hetkellä mielekästä.

Olen yksin. Yksin tämän surun kanssa, joka vasta nyt pyrkii kunnolla pintaan. Näyttää siltä, ettei J:n ymmärrys ja kärsivällisyys ehkä riitäkään tällaisiin takapakkeihin, jolloin vain yhtäkkiä alan itkeä "ilman syytä". Vaikka hän on ollut mahtavasti tukenani äidin sairastumisesta asti, en välttämättä kohta uskalla luottaa siihen, että saan lohtua jokaiseen heikkoon hetkeeni. Miehen logiikalla romahdukseni taustalla on ongelma, eli liikaa tekemistä, ja kaikki on taas hyvin kunhan ongelma poistetaan. Mutta entäs kun ongelma onkin se, että olen menettänyt äitini?! Sitä ongelmaa on aika hankala poistaa.

Minulla on kauhea ikävä äitiä.

Kesämuistoja, osa 2

Kuten jo aiemmissa kesämuisteloissani kerroin, vietin kesällä paljon aikaa äidin luona. Olimme usein kahdestaan, J oli välillä mukana. Äiti jaksoi kyllä itse peseytyä jne, mutta jonkun oli huolehdittava esimerkiksi ruuanlaitosta ja siivoamisesta, mihin äidillä ei ollut voimia. Hoidin kaupassa ja apteekissa käynnit ja pidin seuraa äidille. Välillä oli aika raastavaa katsoa vierestä, kun äiti oli niin väsynyt ja heikko. Yritin useimmiten jutella arkipäiväisistä ja kevyistä asioista ja saada meidän molempien ajatukset pois sairaudesta, mutta aina se ei onnistunut. Toisinaan huoli puski väkisin pintaan, ja silloin ei auttanut kuin itkeä.

Vaikka äiti sai olla kotona suurimman osan kesää, ei hän päässyt nauttimaan siitä juurikaan. Tulehdusriskin takia dreenien kanssa piti olla varovainen, eikä äiti voinut esimerkiksi ulkoilla. Itse nautin helteisistä päivistä, mutta äidille ne olivat tuskallisia. Hän oli jo valmiiksi heikossa kunnossa, eikä tukala kuumuus helpottanut oloa yhtään. Tuntui todella surulliselta, kun näin äidin usein katselemassa ikkunasta ulos ja ihastelemassa kaunista säätä tai pihamaan kukkapenkkejä. Näytti, kuin äiti olisi ollut loukussa omassa kodissaan.

Muistan pari kertaa, jolloin äiti jaksoi lähteä ulos asti. Kerran löysin hänet istumasta puutarhatuolissa kuistilla, aivan ulko-oven vieressä. Äiti sanoi, että oli halunnut päästä vähän ulos. Olin yhtä aikaa iloinen ja surullinen: iloinen siksi, että hän oli jaksanut lähteä ulos asti, mutta surullinen siksi, koska kaikki kiteytyi siihen tilanteeseen. Äiti oli niin heikko, että ovenpielessä istuminen oli ulkoilua.

Myös eräs toinen kerta on jäänyt mieleeni. Silloin näin eteisen ikkunasta, että äiti seisoi pihanurmikolla katselemassa kukkapenkkiä. Muistan, kuinka iloiseksi tulin, kun näin hänen uskaltautuneen kuistia kauemmas. Menin hänen luokseen, ja hänkin näytti tavallista iloisemmalta ihastellessaan kukkia ääneen. Se kuuluu ehkä valoisimpiin kesämuistoihin; suurimmaksi osaksi kesä oli synkkä ja iloton, täynnä huonoa vointia ja huonoja uutisia.

Kaikkein parhaiten minulle on kuitenkin jäänyt mieleen äidin kutistuminen ja riutuminen. Muutamat viikot ennen diagnoosia äidin ruokahalu oli olematon, johtuen varmaan osaksi epätietoisuuden aiheuttamasta stressistä ja osaksi sairaudesta itsestään. Silloin hän söi lähestulkoon pelkkää puuroa. Kesällä saimme hänet syömään tavallistakin ruokaa, mutta ruokahalu oli silti huono. Sanoin äidille monta kertaa, että hän syö kuin pikkulintu. Vieraat toivat aina tullessaan kaikenlaisia leivonnaisia, mutta nekään eivät maistuneet.

Joka ilta nukkumaan mennessäni minua pelotti, että mitä jos äidille tapahtuu yön aikana jotakin. Patosin paljon sisälleni äidin luona ollessani, ja sitten kun tulin välillä pariksi päiväksi kotiin, kaikki huoli purkautui. Onneksi sain itkeä J:lle niin paljon kuin jaksoin, ja J lohdutti kärsivällisesti. Niin kuin olen jo varmaan sata kertaa sanonut, en tiedä miten olisin jaksanut ilman häntä.

Väliaikatietoja

Olen reissannut luottamustehtävien merkeissä viimeiset pari viikkoa niin tiiviisti, että blogi on jäänyt hetkeksi taka-alalle. Kiireen keskellä myös suru on hellittänyt vähän, mutta eilen kotiin palattuani tuli taas itku. Toki tunneryöpsähdystä edesauttoi myös reissaamisesta johtuva väsymys. Kotisohvalla sain kuitenkin taas hetkeksi pysähtyä, eikä äiti-ajatuksia tarvinnut kauaa odotella.

Olemme puuhanneet perunkirjoituksen valmisteluja nyt jo tovin, ja pian senkin pitäisi olla hoidettuna. Tulevaisuus pelottaa ja jännittää. Mitä sitten, kun ei enää ole mitään käytännön asioita hoidettavana? Tietysti paljon on vielä tekemättä, taloasiat niistä suurimpana. Jossakin vaiheessa talo on pakko tyhjentää ja äidin tavarat täytyy pakata pois. Se kammottaa eniten. Ikään kuin pakkaisimme äidin pois yhdessä tavaroiden kanssa.

Eilen juttelin pitkästä aikaa lapsuudenystäväni S:n kanssa. Soittelimme edellisen kerran joskus alkusyksystä, ja sen jälkeen olemme olleet yhteyksissä vain tekstiviestien ja naamakirjan välityksellä. Äidin kuolemastakin kerroin hänelle tekstiviestillä. Hän kyseli paljon sekä äidistä että minun voinnistani. Oli vaikeaa palata kipeimpiin muistoihin äidin viimeisiltä ajoilta, mutta samalla puhuminen tuntui hyvältä. On uskomatonta, kuinka joku ihminen voi olla niin tuttu, että kuukausienkin tauon jälkeen puhuminen on aina yhtä helppoa ja luontevaa.

Silti omia tunteita on tässä tilanteessa hirveän vaikea pukea sanoiksi, oli juttukaverina kuinka läheinen ihminen tahansa. Tuntuu, ettei kukaan voi täysin ymmärtää, ja kaikki pitäisi kertoa niin konkreettisesti ja tarkasti. Siksi joskus tuntuu hyvältä olla vain hiljaa ja surra itsekseen. Silloin saan oikeasti keskittyä suremiseen, ilman sen kummempia selityksiä.

Kesämuistoja, osa 1

Minulle käy usein niin, etten muista mitä olen tehnyt esimerkiksi kesällä tai hiihtolomalla kolme vuotta aikaisemmin. Tai siis muistan, mutta en välttämättä muista minä vuonna olen mitäkin asioita tehnyt. Viime kesän muistan kuitenkin varmasti loppuikäni. Silti nyt muistellessani kaikki kesän tapahtumat sekoittuvat eivätkä suostu asettumaan aikajärjestykseen. Miksi ihmeessä lopetin päiväkirjan kirjoittamisen silloin vuosia sitten enkä osannut aloittaa uudestaan edes tällaisessa tilanteessa?

Kun tulokset magneettikuvista oli toukokuun alussa saatu, äiti sanoi melkein ensimmäiseksi, että emme saisi siskoni kanssa muuttaa kesäsuunnitelmiamme hänen sairautensa takia. Olin lähdössä alkukesästä muutamaksi viikoksi ulkomaille suorittamaan opintoihini kuuluvaa kieliharjoittelua, ja tietysti siinä iski pieni paniikki. Huoli äidistä oli kova, mutta äiti halusi minun pysyvän suunnitelmassani ja vakuutti pärjäävänsä. En osannut nähdä tilanteen todellista vakavuutta, joten jatkoin matkan suunnittelua entiseen tapaan.

Toukokuussa äiti vietti pari viikkoa sairaalassa. Hänelle tehtiin monenlaisia tutkimuksia ja hoitomahdollisuuksia selviteltiin. Silloin oli helppo pitää yllä toivoa: syöpähoidot ovat nykyään niin kehittyneet, että tietysti äiti selviäisi. Kävi ilmi, että bilirubiiniarvot pitäisi saada laskemaan, ennen kuin mitään muuta voitaisiin tehdä. Silloin äiti sai ensimmäisen kerran "käsilaukut" eli kaksi dreeniä: sappinesteet ohjattiin letkujen kautta kehosta pois ja pusseihin. Mieliala oli vieläkin korkealla: heti kun arvot saataisiin laskemaan, syöpähoidot voitaisiin aloittaa ja äiti paranisi. 

Kun äiti oli ollut pari päivää kotona, tuli ongelmia. Olin äidin luona yökylässä ja "kodinhoitajana", sillä äiti tarvitsi apua kotitöissä. Heräsin aamulla aikaisin siihen, kun kuulin äidin huutavan minua. Katsoin kelloa, ja se näytti jotain viiden ja kuuden välillä. Säikähdin ja kiiruhdin äidin luo. Hän istui makuuhuoneensa keinutuolissa ja piteli pyyhettä kylkeään vasten. Toisen kyljen reiästä oli alkanut yhtäkkiä vuotaa verta eikä vuoto meinannut lakata millään. Äiti ei voinut liikkua keinutuolista mihinkään, sillä verenvuoto yltyi aina hänen liikahtaessaan. Autoin äitiä parhaani mukaan ja kysyin, lähdetäänkö lääkäriin. Hän sanoi, että kuulostellaan vielä - kyllä se itsekseen lakkaa. Välillä näyttikin jo hyvältä, mutta vuoto alkoi aina uudestaan.

Äiti istui keinutuolissa koko päivän, ja vasta alkuillasta saimme siskon kanssa suostuteltua hänet lähtemään päivystykseen. Päivystyksen vastaanottava hoitaja oli ammatilleen ominaiseen tapaan nihkeä eikä ymmärtänyt hätäämme. Äiti oli surkean näköinen. Huomasin, että hänkin oli peloissaan: ääni tärisi, ja oikeastaan hänen koko kehonsa vapisi. Hoitaja kuvitteli ilmeisesti ensin, että dreenistä vuotaa sappinestettä, mutta kun sanoin, että siitä vuotaa verta, hänkin valpastui. Äiti pääsi onneksi pian lepäämään ja odottamaan tutkimuksia. Verenvuoto tietysti lakkasi ennen kuin äiti pääsi edes tutkimuksiin asti, mutta hänen oireensa otettiin silti vakavasti ja hänet otettiin taas pariksi päiväksi vuodeosastolle tarkkailtavaksi. Samalla reissulla vaivoja aiheuttanut dreeni otettiin kokonaan pois ja vain yksi jätettiin. Silloin bilirubiiniarvot olivat sen verran hyvin laskussa, että dreeni uskallettiin poistaa. Muistan ajatelleeni, että äiti pääsee pian hoitoihin ja paraneminen voi alkaa. Toisin kävi: syystä tai toisesta arvojen haluttiin laskevan vielä alemmas, mitä ne sitten eivät koskaan tehneetkään.

Välillä mietin, että mitäpä jos hoidot olisi todella aloitettu silloin. Olisiko äidillä ollut mahdollisuus selvitä? Vai tiesivätkö lääkärit jo tuossa vaiheessa, että hoitoja on turha edes aloittaa?

Ulkomailla ollessani minulla oli tietokone käytössä, ja puhuimme äidin kanssa pari kertaa Skypen välityksellä. Tekstiviestejä lähettelimme useammin. Välillä äidin äänestä kuuli, että hän oli väsynyt, mutta aina hän silti sanoi voivansa "ihan hyvin". Sairaudestaan hän oli hyvin vähäsanainen, ei kai halunnut huolestuttaa. Siskolta sainkin oikeastaan kunnolla tietää, missä milloinkin mennään. Ja sisko oli myös se, joka ensimmäistä kertaa käytti sanaa syöpä. Siihen asti olin jotenkin ollut siinä luulossa, ettei kasvain välttämättä edes ole pahanlaatuinen. Silloin minua ärsytti, ettei äiti ollut voinut puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Huoli kasvoi. Kun reissuni lähestyi loppuaan, äiti kirjoitti: "kiva, kun tulet jo kohta kotiin". Päätin, että vietän kesällä aikaa äidin luona mahdollisimman paljon.

Olen jo pitkään halunnut uskoa siihen, että kaikella on jokin tarkoitus. Ulkomailla ollessani minua suututti, kun työpaikalta ilmoitettujen työvuorojen perusteella minulle ei lupauksista huolimatta ollut tiedossa juurikaan töitä koko loppukesäksi. Onni onnettomuudessa, sillä siksi pystyin olemaan äidin kaverina monta päivää viikossa. Voisi jopa sanoa, että asuin äidin luona osa-aikaisesti. Voisi sanoa, että vähäisten työvuorojeni ansiosta sain viettää tärkeän ajanjakson äidin kanssa, mikä oli varmasti meille molemmille todella tärkeää.

Eiköhän tässä kilometripostauksessa ole tällä erää tarpeeksi. Jatkan kesän muistelua taas tuonnempana...

Ei ole helppoa.

Taas vierähti viikko siitä, kun viimeksi kirjoitin. Tulee mieleen, että pidänköhän itseni vähän liiankin kiireisenä, kun aina on muka niin paljon kaikkea muuta tekemistä. Blogi kyllä pyörii mielessä usein, mutta aina en edes tiedä, mitä kirjoittaisin. Silloin kun äiti sairasti, kaikki tuli päälle niin suurella voimalla, että kirjoittaminen todella helpotti.

Nyt ei ole enää mihinkään kiire. Nyt on menossa aivan toinen vaihe, ja joskus kirjoittaminen on yksinkertaisesti liian vaikeaa. Tiedän, että työnnän surun välillä jonnekin piiloon. Kirjoittaminen tarkoittaa, että kaikki tunteet on kaivettava esiin. Aina sitä ei jaksa. Toinen vaihe on menossa myös siinä mielessä, että nyt minulla ei ole samalla tavalla raportoitavaa kuin äidin sairastaessa. Vielä kesällä ja syksyllä oli "pakko" kirjoittaa viimeisimmät kuulumiset, koska seuraavana päivänä saattoi tapahtua jo jotain muuta. Nyt voin jättää mietteeni sillä hetkellä kirjoittamatta - ne kyllä kulkevat mukana seuraavaan kertaan. Nyt on rauha, monessakin mielessä.

Sunnuntaina oli isänpäivä. Kävimme siskon kanssa mummolassa äidin isää onnittelemassa. Vaikka jutustelimme leppoisasti ja tunnelma oli näennäisesti iloinen, oli selvää että joku puuttui joukosta. Emme varsinaisesti muistelleet äitiä, mutta puheenaiheissa sivuttiin usein kulunutta syksyä sekä äidin sairautta ja kuolemaa. Tuntuu pahalta ajatella, että tällaisia päiviä on tulossa vielä paljon lisää: kun huomaa selvästi, että yksi on joukosta poissa.

Sellaisista päivistä ei kaikkein vähäisin on jo ihan pian. Joulu. En olisi voinut kuvitella, kuinka vaikea tilanne siitä saadaan aikaiseksi. Muutamat sukulaiset ovat suunnitelleet, että olisi mukavaa mennä äidin kotiin viettämään joulua, sillä sinne olemme jo useana vuonna kokoontuneet. Minä ja siskoni olemme asiasta aivan eri mieltä, ja sitä on ollut vaikea selittää sukulaisille. On ollut tarpeeksi kamalaa ylipäätään käydä siellä viime aikoina. Joulusta tulee muutenkin vaikea, enkä todellakaan haluaisi tehdä siitä enää vaikeampaa. Äidin kotona korostuisi se tosiasia, että "talon emäntä" on poissa. Itkisin varmasti koko joulun (varmaan itken joka tapauksessa, mutta kuitenkin). Siinä sivussa pilaisin pienten lasten jouluilon; heille olisi tietysti aivan ylivoimaista käsittää, että joku on surullinen jouluna.

Jotkut sukulaiset ovat nyt ilmeisesti pahastuneet, kun emme siskon kanssa halua, että kukaan menee äidin kotiin viettämään joulua. Aivan kuin elämä ei olisi tarpeeksi vaikeaa jo muutenkin! Kaiken lisäksi millekään tavaroille ei ole vieläkään tehty yhtään mitään: lakanat ovat edelleen sängyssä ja kaikki muukin siten kuin ne syyskuun alussa jäivät. Ja nyt yhtäkkiä pitäisi muka laittaa talo joulukuntoon, ei onnistu. Pahimmalta kuitenkin tuntuu se, että sukulaiset ihan tosissaan suunnittelivat viettävänsä joulua äidin talossa ilman meitä, jos siellä oleminen kerran tuntuu meistä liian vaikealta. Kuinka moni oikeasti valitsee mieluummin jonkun tietyn paikan juhlan viettoon kuin ihmiset, kenen kanssa sitä viettää?

Lienee harvinaisen selvää, että tämä asia kuohuttaa minua aika kovasti. Kaiken lisäksi peliin on vedetty epäreilusti "viimeinen toive" -kortti. Äiti muka olisi kaikkein eniten (ja viimeisinä aikoinaan) toivonut, että joulua vietetään hänen kotonaan. En usko. Kumma, ettei hän sanonut asiasta minulle tai siskolleni mitään, vaikka me vierailimme sairaalassa useimmin. Rohkenen väittää jopa tietäväni, että äiti olisi vielä enemmän toivonut sitä, että olemme kaikki yhdessä. Surettaa, suututtaa ja turhauttaa koko tilanne.

Astetta haikeampi viikonloppu

Tämä viikonloppu on koostunut päivistä ja päivämääristä, jotka muistuttavat äidistä. Siksi olo on ollut tavallista surullisempi ja haikeampi, vaikka olenkin yrittänyt tsempata ja nauttia vapaapäivien rauhasta.

Perjantaina huomasin, että tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta äidin magneettikuvauksesta ja diagnoosista. Juuri niistä tapahtumista, joita edellisessä tekstissä muistelin. Niin paljon on ehtinyt tapahtua puolessa vuodessa. Tuntuu uskomattomalta, että siitä on tosiaankin vasta kuusi kuukautta. Elimme kesän ja syksyn niin intensiivisesti mukana äidin sairaudessa, että tuntuu kuin siinä olisi mennyt vuosi tai pari. Ehkä juuri siksi minun on vaikea muistaa äitiä sellaisena kuin hän oli ennen sairastumistaan. Sairauteen liittyy niin paljon voimakkaampia tunteita ja mietteitä kuin arkipäivään, että kai ne väkisin jäävät muistoihinkin vahvoina. Tällä hetkellä kaikki ne tunteet ovat vielä niin tuoreita, että kestää varmaan aikansa ennen kuin niiden alta paljastuu aikaisempia muistoja ja niihin liittyviä tunnetiloja.

Eilen lauantaina oli tietysti pyhäinpäivä. Silloinhan on tapana viedä kynttilöitä vainajien haudoille ja muistella heitä. Mekin kävimme J:n kanssa hautausmaalla. Siellä käyminen ei todellakaan ole helppoa. Suru konkretisoituu haudalla käymiseen niin voimakkaasti, että tuskallinen olo tulee jo ennen kuin ehdin astua hautausmaan portista. Tuntui kuitenkin hyvältä, kun J oli mukana tukemassa. Äidin haudalla oli muutama kynttilä, ja joku oli tuonut havujakin, ettei hauta näyttäisi niin paljaalta. Mekin sytytimme kynttilän ja puhuimme hetken siitä, kuinka väärin kaikki menikään. Kävellessämme takaisin autolle katselin ympärilleni ja huomasin, kuinka kauniilta hautausmaa näytti varmasti satojen kynttilöiden loistaessa.

Ei kahta ilman kolmatta, niinhän sitä sanotaan. Tänään olisi äidin syntymäpäivä. Jos äiti ei olisi sairastunut, olisimme juhlineet tänä viikonloppuna äidin 50-vuotispäivää. Vielä keväällä mietimme siskon kanssa, millaiset juhlat äidille voisi järjestää ja minkälaista ohjelmaa siellä voisi olla. Eräänlaiset juhlat on kyllä tänä syksynä järjestetty, mutta jo muutama viikko sitten ja vähän toisenlaisissa merkeissä kuin keväällä osasimme odottaa.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin onnellinen: äiti ei lykännyt unelmiensa toteuttamista vaan ehti kokea viime vuosina paljon. Muutamia vuosia sitten hän ilmoitti meille, että aikoo matkustaa Amerikkaan 50-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Se oli hänen suuri tavoitteensa. Jokin sai hänet kuitenkin vauhdittamaan suunnitelmiaan, ja äiti ehti käydä rapakon takana kaksikin kertaa. Ensimmäisellä kerralla puolitoista vuotta sitten olimme siskon kanssa mukana ja saimme useita mukavia kokemuksia ja hyviä muistoja äidin kanssa. Jälkimmäinen kerta oli viime hiihtolomalla. Äiti oli jo silloin sairas, vaikka oireiden syystä ei vielä ollut aavistustakaan. Hän kuitenkin nautti matkasta kovasti, ja muistan kuinka innoissaan hän esitteli kuvia ja ostoksia kotiin palattuaan. Äiti oli onnellinen.

Tämä on totta.

Viime aikoina olen ajatellut äitiä paljon. Työstän koko ajan ajatusta äidin kuolemasta, vaikka jo tuon sanan kirjoittaminen (saati sitten ääneen sanominen) on todella vaikeaa. En halua hyväksyä, ettei äitiä enää ole. Joskus haluaisin sulkea koko asian pois mielestäni, sillä se sattuu niin paljon. Ihan oikeastiko minun äitini on poissa??

Suru on jännä juttu. Se on kyllä koko ajan läsnä, mutta välillä se iskee kuin salama. Silloin on pakko vetää syvään henkeä. Joskus itkettää, toisinaan on muuten vaan hankala olla. Sellaisina hetkinä muistikuvat äidistä hyökkäävät mieleen ja peittävät alleen kaiken muun. Muistan äidin, hänen sairaat kasvonsa ja riutuneen olemuksensa. En vaan osaa muistella häntä muunlaisena.


Viime aikoina olen yhä useammin muistellut myös sitä päivää, kun äiti sai ensimmäiset tulokset magneettikuvista. Silloin huonolle ololle löytyi nimi, ja se nimi oli Kasvain. Elettiin toukokuun alkua. Olin sinä päivänä ystäväni kanssa jalkahoidossa, jonka olimme varanneet jo paljon aikaisemmin. Kun puhelin soi, arvasin että siellä oli äiti. Siinä vaiheessa kuvittelin vielä, että tulosten saamisessa kestää pari päivää. Äiti kysyi, lähdenkö hänen ja siskoni mukana äidin luo (en voinut, koska istuin jalkahoitolan tuolissa). Silloin ajattelin jo, että äiti ei kerro kaikkea. Kun yritin kysyä, hän väisteli.

Puhuimme puhelimessa uudelleen, kun olin taas kotona - en muista, soitinko itse huolissani vai soittiko äiti minulle. Silloin äiti kertoi tuloksista. Kasvain. Olin järkyttynyt ja itkin kovasti. Äiti yritti tapansa mukaan rauhoitella ja tsempata: eihän tämä välttämättä vielä mitään tarkoita, jatkotutkimuksia määrättiin heti ja asiaa viedään eteenpäin koko ajan.

Menin vielä illalla käymään äidin luona. Sen muistan kaikkein selvimmin. Seisoin keittiön ovella ja katsoimme äidin kanssa toisiamme; kumpikaan ei hetkeen osannut sanoa mitään. Sitten aloin taas itkeä. Äiti tuli halaamaan minua, ja siskonikin tuli ryhmähalaukseen mukaan. Meitä kaikkia itketti. Äiti sanoi, että kyllä me tästä yhdessä selviämme. Silloin olin vielä itsekin samaa mieltä ja ajattelin, että yhdessä selviäisimme mistä tahansa.

Tänään sytytin kynttilän.

Kävin tänään äidin haudalla ensimmäistä kertaa hautajaisten jälkeen. Aikaväli venyi vähän turhan pitkäksi, mutta jotenkin olin kuvitellut, ettei hautausmaan suunnalle ole minkäänlaisia kulkuyhteyksiä. Kun tajusin olleeni väärässä, hyppäsin heti bussiin ja menin käymään. Ironista, että kotoani on paremmat kulkuyhteydet hautausmaalle kuin äidin kotiin.

Vein mennessäni kynttilän haudalle. Siellä ei ollut muuta kuin jo sammunut lyhty ja kaunis puinen risti. Päätin, että seuraavalla kerralla on vietävä kukkia. Seisoin haudan luona varmaan puoli tuntia. Itkin. Olen aina naureskellut elokuville, joissa ihmiset juttelevat haudoille, mutta enää ei naurata yhtä paljon. Tuli tunne, että jotain on kerrottava. Juttelin siinä sitten äidille, enimmäkseen ajatuksissani tosin. Ääneen puhuminen tuntui jo vähän omituiselta. Muutenkin oli vähän ristiriitainen olo: toisaalta teki mieli puhua äidille, mutta toisaalta en koe, että äiti edes olisi siellä. Samalla tavalla voisin jutella hänelle vaikka illalla nukkumaan mennessäni. Jos hän kuulee minut, hän kuulee minut kaikkialla.

Lomaviikko ja pakkopysähdys on tehnyt aika hyvää. Olen ehtinyt pureskella ajatuksiani paremmin kuin kiireisen arjen keskellä. Olen ollut useammin surullinen ja itkenyt enemmän, mutta loppujen lopuksi sekin lienee hyvä juttu. Olen ehtinyt myös kertoa J:lle paremmin, mitä mielessäni liikkuu, joten hänkin on luultavasti taas suurinpiirtein tilanteen tasalla.

Käytännön asiat kuitenkin stressaavat. Olisi niin helppoa, jos äidillä olisi ollut puoliso, joka nyt voisi hoitaa joitakin asioita minun ja siskoni puolesta. Vaikka en ole viime aikoina joutunutkaan tekemään paljon, en millään jaksaisi enää mitään. Ja perunkirjoituskin on vasta edessä. Olemme siskoni kanssa molemmat aika poikki, ja tuttuun tyyliin reagoimme stressiin hiukan eri tavoin. Sisko äksyilee ja minä lamaannun. Minulle helpoin vaihtoehto on heittäytyä sohvalle viltin alle katsomaan jotain typerää elokuvaa, jolla saan ajatukseni jonnekin aivan muualle. On niin helppo ajatella, että ehtiihän kaiken vielä myöhemminkin.

Voi kun kaikki vaan hoituisi itsestään.

Pysähtymistä odotellessa

Viime viikko oli pitkästä aikaa ihan järjettömän hektinen. Olin koko viikon niin kiireinen, että välillä kävin kotona vain nukkumassa ja aamulla jatkoin porskuttamista. Nyt elämä on hetkeksi taas rauhoittunut, tai ainakin sen pitäisi olla. Olen "syyslomalla", joten nyt minulla pitäisi olla aikaa pysähtyä. Nyt on aikaa käsitellä kaikkea tapahtunutta ja vaikka itkeä silmät päästä, jos siltä tuntuu.

Mutta pysähtyminen onkin yllättävän vaikeaa. Eilen ja tänään minulla on ollut sellainen touhumoodi päällä, että itseänikin ihmetyttää. Se voi johtua siitä, että kiireisen viikon jälkeen ei vaan yksinkertaisesti osaa rauhoittua. Tai sitten siitä, että yritän tahallani välttää kipeiden asioiden kohtaamista pitämällä itseni kiireisenä. Tervettä, eikö vaan?

Tänään koin sentään pienen pysähdyksen. Kävin mielessäni läpi tapahtumia kuluneelta syksyltä, ja vieläkin se kaikki tuntuu niin epätodelliselta. Toistelen tätä samaa asiaa varmaan jokaisessa tekstissä, mutta on uskomatonta, kuinka vaikeaa tällaisen asian tajuaminen voi olla. Sitä on hankala selittää. Moni tuttuni varmaan ajattelee, että olen selviytynyt tästä koettelemuksesta ihmeen hyvin eikä minulla ole mitään hätää. Minusta kuitenkin tuntuu, etten ole vielä kokenut sitä todellista surua. Se voi tulla vasta sitten, kun sisäistän surun syyn.

Kun ajattelen äitiä, näen hänet vielä nyt mielessäni sellaisena kuin hän oli viimeisinä hetkinään sairaalassa. Näen äidin nukkuvan hahmon, sairaalan vaatteet ja vaikean hengityksen. Toivottavasti vielä joskus äidin muisto laajenee niin, että ensimmäinen mielikuva on jotakin muuta.

On tuskallista ajatella, kuinka moni arkinen asia kuuluu nyt menneisyyteen. En voi enää soittaa äidille, kun siltä tuntuu. En voi istua äidin kanssa iltateellä ja naureskella hellyydenkipeälle kissalle. Minun ei tarvitse pyytää äidiltä autoa lainaan, jos tarvitsen sitä - soitan vain siskolle, että nyt on minun vuoroni. En enää koskaan maistele äidin kokeilukeittiön tuotoksia. En enää koskaan halaa äitiä.

Äiti täyttäisi ensi viikolla 50 vuotta. Viime talvena mietimme siskon kanssa, minkälaiset juhlat äidille järjestettäisiin. Enpä olisi tuolloin uskonut, että koko syntymäpäivää ei edes tule.

Samat kasvot, eri tarina

Arki on hyökynyt päälle täydellä voimallaan, joten paha mieli tulee vasta illalla jos tulee. Enää ei aina edes itketä, on vain kovin surullinen olo ja ajatukset äidistä pyörivät päässä. Mietin jatkuvasti, kuinka vaikeaa äidin poismenon ymmärtäminen voikaan olla. On kyse yhdestä maailman yksinkertaisimmista asioista (noin niinkuin järjellä ja faktapohjalta ajateltuna), mutta pieni mieleni ei vain suostu jäsentelemään tällaista tietoa. Ikään kuin kapasiteetti ei riittäisi; kovalevyni jumittuu joutuessaan tekemisiin liian kipeiden asioiden kanssa.

Näen usein äidistä unta. Toissayönä olimme jälleen sairaalassa, ja ihme oli tapahtunut: äiti olikin taas elossa. Äiti istui sängyllä hymyilevänä ja virkeänä. Hoitaja sanoi, että nyt meillä olisi aikaa hyvästellä äiti rauhassa. Se tuntui minusta kummalliselta, koska äitihän näytti terveemmältä kuin pitkään aikaan. Itkin ja silitin äidin poskea. Olin luullut, etten näkisi äitiä enää koskaan, ja nyt hän oli siinä. Äiti vain hymyili minulle.

Äidin kasvot toistuvat unissani lähes joka yö. Useimmiten muistan unet pelkkinä välähdyksinä, mutta kuvia elävämmin muistan tunteet. Yöllä herätessäni äiti tulee usein heti mieleen, ja silloin tunnen enimmäkseen surua, ahdistusta ja ikävää. Unissakin on paljon surua, mutta myös iloa ja tietynlaista rauhallisuutta. Ehkä äidillä nyt sitten on rauha ja hyvä olla.

Perjantai-illan pohdintoja

Perjantai. Tunnin päästä kolme viikkoa sitten äiti nukkui pois. Nyt tarkastelen jokaista viikonloppua ja perjantaita tuohon ajankohtaan nähden. Välillä sen illan tapahtumat tulevat mieleen väkisin eivätkä lähde pois, vaikka haluaisinkin. Välillä taas yritän muistella kaiken mahdollisimman tarkkaan; en halua unohtaa. Huomasin äidin silmien kauniin, taivaansinisen värin kunnolla vasta, kun äiti avasi silmänsä viimeisen kerran. Muistan, kuinka kylmä äidin käsi oli, kun lopulta päästin siitä irti.

Luin muutama päivä sitten äidin kuolintodistuksen, joka oli lähetetty sairaalasta. Siinä sanottiin, että silloin kun äidille tehtiin viimeinen ultraäänitutkimus siinä toivossa, että jotain olisi voitu vielä tehdä, syöpä oli levinnyt jo todella laajalle. Paperin mukaan maksa oli jo täynnä kasvainta. Siksi mitään putkia ei voitu enää silloin laittaa. Silloin mietin, miksi mitään ei enää tehdä - vastaus tuli vasta nyt.

Tietysti itkin kertoessani professorille äidin kuolemasta. Proffallakin oli kyyneleet silmissä. Hän oli hyvin ymmärtäväinen ja kannustava. Tästä on hyvä jatkaa.

Kohtalotovereita ja vertaistukea?

Saamissani kommenteissa on muutaman kerran tullut esille, että lukijoiden joukossa on ihmisiä, jotka käyvät tai ovat joskus käyneet läpi samankaltaisia tilanteita. Erääseen vanhaan tekstiin oli tullut yhteydenottotoive, mutta minulla ei tähän asti ole ollut sähköpostiosoitetta, jonka olisin voinut jakaa täällä. Uskon, että vertaistuki on hyvä keino käydä kipeitä asioita läpi. Siksipä hankin tätä tarkoitusta varten aivan uuden sähköpostin. Minut tavoittaa nyt siis osoitteesta hhertta(at)wippies.com, jos joku haluaa vaihtaa kokemuksia tai ajatuksia tai kirjoittaa ihan muuten vaan.

Tänään on ollut oikeastaan aika hyvä päivä. Olen ollut sopivan kiireinen enkä ole ehtinyt miettiä surua liikaa. Näin kuitenkin yliopistolla käydessäni paria kaveria. He kysyivät hautajaisista, ja minä pystyin kertomaan heille päivän tunnelmista ilman kyyneleitä. Perjantaina minulla on professorin kanssa ensimmäinen tapaaminen graduun liittyen, ja pakkohan minun on hänellekin kertoa. Hän tietää, että äitini on ollut vakavasti sairas, mutta tämänhetkisiä kuulumisia en ole vielä kertonut. Toivottavasti pystyn olemaan itkemättä myös silloin. Veikkaan että en pysty, sillä professorimme on ehkä yksi maailman herttaisimmista naisista eikä varmasti ohita asiaa olankohautuksella.

En ole käynyt hautausmaalla lauantain jälkeen. Nyt on sellainen olo, että haluaisin mennä käymään siellä. Ehkä perjantaina menen.

Arki kolkuttelee jo ovella

Kiitos jälleen kerran kaikista kauniista, lohduttavista ja rohkaisevista kommenteista, joita olen viime aikoina saanut. Ja pahoitteluni siitä, että kommentteihin vastaaminen on jäänyt. Vaikka en ketään teistä tunnekaan, ei sillä ole väliä. On näköjään aivan totta, että kaikki tuki on tarpeen. Jokainen pienikin sana auttaa jaksamaan vähän paremmin.

Ikävöin äitiä. Viime yönä heräsin taas jossain vaiheessa, ja vaikka olin siihen asti nukkunut hyvin, oli todella vaikeaa nukahtaa uudelleen. Kaikki ikävät ajatukset valtasivat mielen, ja päässäni pyöri jälleen kuvasarja äidistä ja kaikista haikeista ja vaikeista hetkistä. Itketti. J yritti lohduttaa, mutta nukahti. Minä jäin painimaan ajatusteni kanssa, ja lopulta uni vei voiton.

Vaikka kuinka surettaisi ja olo olisi lamaantunut, on näköjään pakko palata arkeen. Vähitellen, mutta varmasti. Maailma ei pysähdy, ja tietyt asiat on hoidettava. Lisäksi otin täksi viikoksi taas erään sijaisuuden, joka tosin on lyhyt ja tuntimäärältään hyvin kevyt. Eloisat yläkoululaiset ohjaavat ajatukseni hetkessä pois ikävistä asioista.

Eilen kävimme siskon kanssa äidin kotona tonkimassa kaappeja, laatikoita ja mappeja ja etsimässä kaikenlaisia tärkeitä papereita. Se tuntui niin väärältä, ikään kuin olisimme olleet tutkimassa äidin tavaroita ilman lupaa. Pakkohan ne oli silti etsiä. Onneksi äiti oli sen verran järjestelmällinen ihminen, että lähes kaikki paperit löytyivät suht helposti.

En tiedä, miten äidin taloa pitäisi kutsua. Haluaisin käyttää jotain lyhyttä ja yksinkertaista ilmausta. En voi kuitenkaan sanoa "äidin luona", koska silloin äidinkin pitäisi olla siellä. Paikka ei ole ollut minulle koskaan koti, joten "kotona" tuntuu myös vieraalta. Joskus olemme käyttäneet huvikseen nimitystä "mökki", koska kyseessä on vanha pieni rintamamiestalo.

No, nimestä huolimatta äidin talossa on joka kerta yhtä vaikea käydä. Tuntuu, kuin aika olisi pysähtynyt. Keittiön seinäkalenteri näyttää elokuuta. Olohuoneen sohvalla on pinossa peittoja ja lakanoita sen jäljiltä, kun me siskon kanssa olemme yöpyneet siellä. Äidin makuuhuoneessa kaikki on vielä paikoillaan; sängyssä on lakanat ja keinutuolin selkänojalla roikkuu pyyhe ikään kuin kuivumassa. On kuin äiti olisi vielä siellä, mutta vain hetkellisesti poissa näkyvistä. Tiedän, että jossakin vaiheessa meidän on pakko siivota ja pyykätä siellä, mutta en ainakaan itse ole vielä siihen valmis. Jos pelkkä äidin tavaroiden näkeminen kuristaa kurkkua ja tuntuu pahalta, kuinka pystyisin koskemaan mihinkään edes hiukan henkilökohtaiseen?

Viime yönä tai tänä aamuna satoi ensimmäinen, kevyt lumi. Ensilumi aiheuttaa monissa kasvavaa joulun odotusta. Olisin halunnut karjua naama punaisena jokaiselle facebook-kaverilleni, joka intoili statuksessaan joulun ihanuutta. Minä en odota joulua yhtään. Tähän asti meillä on monena jouluna ollut tapana kokoontua äidin luo joulun aikaan. Äiti on kokannut ja leiponut, ja me "vieraat" olemme tuoneet tullessamme kuka mitäkin. Perinne katkesi ennen kuin siitä ehti kunnolla edes tulla perinne. On tarpeeksi kamalaa asennoitua siihen, että tulossa on ensimmäinen joulu ilman äitiä. Sen lisäksi jouluaattona tulee kuluneeksi tasan kolme kuukautta äidin kuolemasta. Jos joku etsii jouluiloa, sitä tuskin kannattaa etsiä meiltä.

Lepää rauhassa, äiti.

Hautajaiset olivat eilen. En ole koskaan itkenyt yhden päivän aikana niin paljon. Olo on vieläkin epäuskoinen, lamaantunut ja pöllämystynyt. Päivän aikana tuli hetkiä, jolloin ymmärsin, miksi olemme siellä. Silti usein tuntuu, kuin äiti olisi vain käymässä jossakin ja palaisi pian takaisin.

Siunaaminen ja muistotilaisuus olivat kaikessa surullisuudessaan kauniita. Moni sanoi, että päivä oli äidin näköinen, ja juuri sitä me olimme halunneetkin. Paikalla oli paljon ihmisiä - tuntui hyvältä nähdä, kuinka paljon ystäviä ja läheisiä äidillä oli ollut. Muistopuheet olivat liikuttavia, mutta samalla iloitsin siitä, kuinka pidetty ihminen äitini selvästi oli.

Tällä hetkellä ajatukseni ovat vielä aika sekaisin, ja minun on hyvin vaikeaa saada kirjoitetuksi yhtään mitään. Eilinen tuntuu pahalta unelta. Mieleeni palaa muistikuvia ikään kuin välähdyksinä. Katson kirkon ovelta käytävän toisessa päässä olevaa valkoista arkkua. Halaan siskoani, joka kuiskaa itkien: "nyt tämän tajuaa". Istun kuuntelemassa puhetta ja lauluja, enkä voi muuta kuin katsella arkkua ja miettiä, että siinä on rakas äitini. Luen kukkalaitteen tekstin kyynelten läpi. Kävelen arkun perässä ja tuijotan hiekkaristiä sen päällä. Katson, kun arkku lasketaan syvälle maahan.

Itkin paljon vielä illallakin, kun olimme jo kotona. J sanoi, että eilinen taisi olla hänenkin elämänsä kamalin päivä. Olen niin onnellinen ja kiitollinen hänestä ja hänen tuestaan, etten varmaan osaa edes näyttää sitä.

Olen itkeskellyt tasaisin väliajoin myös tänään. Itku tulee yhtäkkiä ja menee nopeasti ohi, mutta suru on koko ajan läsnä. Huomiset velvollisuudet tuntuvat juuri nyt ylivoimaisilta. Ehkä väsymys helpottaa huomenna. Jos ei, saanpahan ainakin hetkeksi ajatukset toisaalle.

Pelonsekaista odotusta

Hautajaiset ovat jo ylihuomenna. Jännittää, pelottaa ja ahdistaa. Jännittää, että meneekö kaikki suurinpiirtein suunnitelman mukaan. Pelottaa, miten selviydyn päivästä. Ahdistaa, koska nyt joudun todella kohtaamaan tilanteen ja tiedän, että kaikki kätkettykin suru pääsee valloilleen. Kukkalaitteen laskeminen voi olla aika vaikeaa. Menemme siskon kanssa kahdestaan, halusimme itse niin. Toivottavasti jompikumpi pystyy lukemaan tekstin...

Tänään kävimme viemässä havut ja haudalle tulevan väliaikaisen ristin hautausmaalle. Risti jää haudalle siihen asti, että löydämme sopivan kiven. Emme halua mitään valmista ja tylsää hautakiveä, vaan etsimme luonnosta kauniin kiven, johon sitten teetetään tekstit. Hauta oli jo kaivettu, ja sitä katsellessa vatsassa muljahti ja kyynel tuli silmään. Siinä se oli valmiina äitiä odottamassa, viimeinen lepopaikka.

Viime aikoina olen nukkunut aina vaan huonommin. Ensin aloin nähdä unia äidistä, hautajaisista ja surevista ihmisistä. Sitten aloin heräillä yöllä, eikä ahdistavien unien jälkeen tee enää mieli nukahtaa uudelleen. Viime yönä heräsin kahden tunnin unien jälkeen. Kaikki ajatukset pyörivät äidissä. Muistelin kahden viikon takaisia tapahtumia ja erityisesti äidin viimeisiä hetkiä. Ne toistuivat uudelleen ja uudelleen, kuin rikkinäinen filmi. Valvoin kaksi tuntia pyörien levottomana sängyssä, yritin rauhoittua ja nukahtaa, mutta samat ajatukset palasivat aina mieleeni. Itketti. Lopulta nukahdin - vain herätäkseni parin tunnin päästä herätyskellon ääneen.

Tämä kaikki on kuin pahaa unta tai huono elokuva. Suru tuntuu hirvittävän pahalta, ja ehkä juuri siksi on helpompaa yrittää sulkea suru pois. Välillä ajattelen itsekseni, että ei tämä oikeasti voi olla totta. Ei vaan voi.

Minulla on kamala ikävä äitiä. Vaikka ei ole missään vaiheessa tuntunut, että jotain olisi jäänyt sanomatta, haluaisin silti vielä jutella äidin kanssa. Kuulla hänen äänensä ja nauraa hänen kanssaan. On niin paljon muistoja, jotka olisin halunnut talteen jotenkin muutenkin kuin pelkkinä ajatuksina. 

Sopeutumisvaikeuksia

Taidan tahallani vältellä äidin ajattelemista. Tietysti äiti ja koko tämä tilanne on mielessä vähän väliä, mutta minä ikään kuin kiellän itseäni miettimästä sitä liikaa. Sanon itselleni, että nyt on huono hetki, mieti tätä vähän myöhemmin. Pakotan itseni ajattelemaan jotakin muuta, vaikka tiedän, että kohta se on taas mielessä.

Minulla on edelleen vaikeuksia käsittää, että äiti on todellakin poissa. Ehkä vielä ei ole tapahtunut mitään niin konkreettista, että ymmärtäisin oikeasti. Varmaankin sitten hautajaisissa kaikki iskee vasten kasvoja. Lauantaina tapasimme papin, joka siunaa äidin ensi viikonloppuna. Vietimme melko kyynelpitoiset kaksi tuntia, kun kerroimme papille äidistä ja muistelimme hänen elämäänsä. Minua itketti silloin ja itkettää nyt, kun ajattelen miten ihana ihminen äiti oli. "Liian hyvä kuolemaan", olivat isovanhempani sanoneet. Olen varma, että suhteemme olisi kehittynyt vieläkin paremmaksi, jos meille vain olisi annettu enemmän aikaa. Minua surettaa, ettei äiti ehtinyt näkemään valmistumistani, tanssimaan häissäni eikä tapaamaan lapsenlapsiaan. Ehkä joskus saan kuitenkin kertoa lapsilleni, että heillä on aivan erityinen suojelusenkeli.

Sunnuntai oli juuri sellainen päättymätön ja laiska päivä, jollaisia sunnuntait usein ovat. Sellaisina päivinä äidillä oli tapana soittaa minulle ihan muuten vaan, ja saatoimme jutella pitkään, vaikka mitään varsinaista asiaa ei olisi ollutkaan. Olisin kovasti halunnut soittaa äidille ja jutella niin kuin joskus ennen. Silloin suru iski voimakkaana ja itkin kauan.

Tänään palasin vielä muutamaksi päiväksi opehommiin. Työpäivän jälkeen ajattelin automaattisesti lähteväni sairaalaa kohti, mutta sitten tajusin että ei kai sinne enää kannata mennä. Silloin aiemminhan menin joka päivä töistä suoraan sairaalaan ja vasta sieltä illalla kotiin. Vaikka päivät olivat pitkiä ja olin väsynyt, en kadu sitä yhtään. Päinvastoin, olen onnellinen siitä, että minulla oli mahdollisuus käydä äidin luona päivittäin. Uskon, että se oli tärkeää myös äidille.

Suru väsyttää. Itkun tilalle on tullut jatkuva väsymys. Oikeastaan on ihan hyvä, että en itke kovin paljon. Jokainen, joka on joskus kunnolla itkenyt, tietää kuinka uuvuttavaa puuhaa sellainen on.

Mitä tämä on?

En ole itkenyt kuluneen viikon aikana juuri lainkaan. Viime viikonloppu meni kyllä melkoisessa kyynelsateessa, mutta sen jälkeen olen ollut todella rauhallinen. Ehkä vähän liiankin rauhallinen. Monena päivänä minulle on tullut sellainen olo, että järjestelen jonkun aivan muun ihmisen hautajaisia kuin oman äitini. Tosin kolmen päivän järjestelyjen ja kaikenlaisten asioiden hoitamisen jälkeen keskiviikkoiltana tuntui, että alkaa väsyttää.

Tämä on vähän pelottavaa. En kai ole vieläkään oikeasti tajunnut, mitä on tapahtunut. Kuinka kauan siihen menee? Moni on sanonut, että läheisen kuoleman sisäistäminen voi viedä vuosia. Kun sitten lopulta ymmärrän, kuinka rajusti suru iskee? Välillä pysähdyn miettimään ja muistelemaan viime viikon perjantain tapahtumia ja itku tuntuu, mutta ei tule. Olen kai jotenkin epänormaali. Tunnen välillä huonoa omatuntoa siitä, etten ehkä sure riittävästi. Tai ainakaan tarpeeksi näkyvästi.

Kai minulla sitten on niin suuria vaikeuksia hyväksyä äidin poismeno, etten anna itseni edes ajatella koko asiaa. Tiedän kyllä jonkun kuolleen, mutta en osaa yhdistää äitiä ja kuolemaa mielessäni. Siitä tulee todella epäuskoinen olo. Olen kyllä puhunut äidistä ja esimerkiksi hautajaisjärjestelyistä monien ihmisten kanssa, mutta silloinkaan en taida antaa liikaa valtaa sille ajatukselle, että nyt puhutaan minun äidistäni. Asetun ikään kuin tilanteen ulkopuolelle ja keskityn asiaan, en tunteisiin.

Voi jestas, kirjoitettuna tilanne (ja pääni) näyttää vielä omituisemmalta. Päätin muuten, että menen ensi viikolla töihin. Saa nähdä miten käy. Ehkä tekee ihan hyvää, kun joutuu välillä keskittymään johonkin aivan muuhun. Lähestyvät hautajaiset voivat toki aiheuttaa pientä ahdistusta, mutta onneksi työviikosta ei pitäisi olla tulossa mitenkään erityisen raskas.

Huomasin tänään, etten ole poistanut äidin numeroa puhelimestani. Enkä poistanut vieläkään.

Hyppy tuntemattomaan

Olen saanut näiden parin päivän aikana hoitaa hurjan paljon sellaisia asioita, joista minulla ei ole aiemmin ollut hajuakaan. On aika karua, kuinka paljon järjestelyjä pitää tehdä niin pian ihmisen poismenon jälkeen. Tämä hyppy tuntemattomaan on kuitenkin opettanut minulle paljon, ja vähintään yhtä paljon on varmaan vielä edessä.

Maanantaiaamu alkoi seurakunnassa vierailulla ja pienoisella yllätyksellä: äiti oli eronnut kirkosta muutama vuosi sitten. Muistan kyllä, että siitä oli äidin kanssa puhetta joskus aikoinaan, mutta tässä kaiken keskellä koko asia oli päässyt unohtumaan. Järjestämme kuitenkin ihan tavalliset hautajaiset, koska eroamiseen ei liittynyt mitään radikaaleja vakaumuksellisia syitä - äiti ei vain pitänyt kirkon tavasta suhtautua tiettyihin asioihin. Olemme siis normaaliin tapaan varanneet kirkon ja papin siunaamista varten.

Eilen ja tänään olemme olleet siskon kanssa aika touhukkaita. Huomaa, että käsittelemme tilannetta samalla tavalla: on helpompi olla, kun on jotakin tekemistä. Sopiva hautaustoimisto löytyi toisella yrittämällä. Vaikka ensin tuntui, ettei toimistolla ole niin väliä, on asiakaspalvelun tasolla sittenkin hyvin suuri merkitys tällaisessa tilanteessa. Myös kukkakaupassa on käyty, joten sekä arkku että kukkalaitteet on nyt tilattu. Vielä pitäisi varmistaa muistotilaisuuden paikka, laatia kuolinilmoitus ja miettiä monia muitakin hautajaisiin liittyviä asioita. Olemme tehneet aika paljon siskon kanssa kahdestaan. Tiedämme kuitenkin, että saamme tarvittaessa apua tietyiltä ihmisiltä. Toisaalta on niitäkin, jotka eivät syystä tai toisesta ole ilmaisseet tukeaan oikeastaan millään tavalla. Se kummastuttaa, mutta en jaksa kuluttaa energiaa sen murehtimiseen.

Vaikeinta oli käydä sairaalassa hakemassa hautauslupa. Onneksi paikalla oli hoitajia, jotka tunnistivat meidät eikä meidän tarvinnut alkaa selittää koko tilannetta. Paperia odotellessamme äitiä hoitanut lääkärikin kävi juttelemassa kanssamme. Lämpimästä vastaanotosta huolimatta oli todella helpottavaa päästä takaisin ulos. Se ympäristö muistutti liian terävästi tapahtuneesta, ja katse hakeutui väkisin äidin huoneen ovelle. Tuntui omituiselta olla siellä ilman, että olisi jatkanut matkaa huoneeseen saakka. Huoneen ovi oli raollaan; siellä asui varmaan jo joku uusi potilas.

Tänään kävimme valitsemassa äidille hautapaikan. Kiertelimme hautausmaalla ja lopulta päätimme valita paikan, joka on rauhallisella alueella lähellä metsän reunaa. Syksyn väriloistossa paikka oli todella kaunis, ja linnut lauloivat ympärillä. Äiti pääsee lepäämään paikkaan, joka on kahden nuoren koivun varjossa. Sisko sanoi, että ne koivut ovat vähän niin kuin me.

Pohjaton suru.

Äiti nukkui pois perjantai-iltana.

Lähtö oli rauhallinen ja oikeastaan aika kaunis. Olimme äidin vierellä koko päivän ja kuuntelimme, kun hengittäminen kävi yhä vaikeammaksi. Lopulta koko ylävartalo teki kovasti töitä pelkästään hengittämisen eteen. Onneksi äiti sai paljon kipulääkettä, joten en usko että hänellä oli kamalasti kipuja. Ihmisiä vieraili edelleen päivän aikana jonkin verran. Tätini oli paikalla aamupäivän, ja illalla hän soitti ja päätti tulla vielä käymään sairaalassa. Äidin ystäväpariskunta tuli hieman myöhemmin, eivät kuulemma olleet voineet jättää vierailua seuraavaan aamuun. Myös J oli tulossa, ja odottelin häntä kärsimättömänä paikalle - huomasin, että äiti ei jaksaisi enää kovin kauan. Vähän ennen kahdeksaa J sitten soitti, ja menin häntä ulos vastaan. Portaita noustessamme sanoin J:lle, että en usko äidin jaksavan aamuun asti.

Päästyämme takaisin äidin huoneeseen muut olivat äidin vuoteen ympärillä ja kuulin tädin kutsuvan minut sinne. Menin äidin vierelle ja huomasin, että hänen silmänsä olivat auki. Tartuin äitiä kädestä ja sanoin hänelle muistaakseni, että me olemme kaikki siinä vieressä. Sisko oli sängyn toisella puolella ja piti äitiä toisesta kädestä. Äiti ei ollut torstaiaamun jälkeen avannut silmiään kunnolla, ja yhtäkkiä hän tuijotteli silmät suurina ympärilleen. Puhuimme äidille jotakin, en muista mitä. Taisin ainakin kiittää äitiä. Hetken päästä hän sulki silmänsä ja henkäisi viimeisen kerran.

Sairaalan henkilökunta oli todella ystävällistä. Saimme rauhassa hyvästellä äidin eikä meitä hoputettu poistumaan. Itselleni tuli kyllä jonkunlainen lamaannus ja enimmäkseen istuin paikallani eteeni tuijottaen. Sitten tuli ihan fyysinen paha olo ja teki melkein mieli oksentaa. Lopulta saimme koottua itsemme niin, että lähdimme kukin koteihimme. Sisko ja hänen poikaystävänsä tulivat meille, ja istuimme yhdessä juttelemassa monta tuntia.

Viimeiset pari päivää ovat menneet kuin sumussa. Yritän edelleen sisäistää ajatusta äidin poismenosta, ja se on vaikeaa. En tiedä, kuinka kauan vielä menee, ennen kuin todellisuus oikeasti iskee. Huomenna pitäisi jo alkaa järjestellä kaikenlaisia käytännön asioita. Onhan sekin osa surutyötä.

Eniten helpottaa ajatus siitä, että nyt äidillä on hyvä olla. Hänen ei enää tarvitse tuntea kipua tai pahaa oloa. Torstaiaamuna äiti oli puhunut siskon kanssa viimeisen kerran. Hän oli kysynyt, onko kaikki kunnossa. Sisko oli vastannut, että tietysti kaikki on kunnossa. Äiti oli sanonut: "sitten voidaan lähteä".

Päivystystä.

Terveisiä sairaalasta. Ollaan päivystetty täällä eilisestä asti. Kävin ensin aamulla itkemässä psykologille ja pian kotiin palattuani sain siskolta viestin. Hän oli tullut katsomaan äitiä ja hoitaja oli sanonut tilanteen olevan sellainen, että kannattaisi pyytää muutkin lähiomaiset paikalle. Silloin äiti oli vielä jaksanut puhua muutaman sanan, mutta sen jälkeen hän on vain nukkunut. Uskomme kyllä, että hän kuulee puheemme ja olemmekin jutelleet äidille paljon. Jonkinlaisia reaktioita olemme välillä näkevinämme, mutta en tiedä onko se oikeaa reagointia vai pelkkiä refleksejä. Silmiään hän ei jaksa avata, mutta ääntelee ja ilmeilee toisinaan ns. oikeissa kohdissa. Viime yön aikana äidille oli noussut kuume, ja sitä on tänään yritetty saada laskemaan. Hengitys rahisee ikävän kuuloisesti, sillä kuumeen myötä myös limaa erittyy aika paljon.

Eilen kävi paljon vieraita. Ihmiset ottivat yhteyttä ja kyselivät äidin vointia, ja tilanteesta kuullessaan halusivat tulla käymään. Moni kävi istumassa äidin sängyn vieressä, pitämässä kädestä kiinni ja jättämässä hyvästejä. Sitä oli kamala katsoa ja kuunnella, mutta tietenkin haluan että niillä ihmisillä on mahdollisuus käydä vielä puhumassa äidille.

Sisko ja äidin ystävä jäivät sairaalaan yöksi. Minä kävin kotona nukkumassa muutaman tunnin ja tulin aamulla tädin kanssa päästämään heidät nukkumaan. Nukuin yllättävän hyvin, vähän levottomasti mutta monta tuntia kuitenkin. Aamuyöllä heräsin, kun J oli tulossa nukkumaan, ja juttelimme hetken. J on ollut aivan mahtava. Hänkin kävi eilen täällä äidin luona, ja oli vierelläni koko ajan. Yöllä hän piti minusta kiinni, kun minulla oli paha mieli. Sitten hän lupasi vielä siivota tänään ja tulla sitten sairaalaan. Hän huolehtii kovasti jaksamisestani, ja siksi minun on ehkä vähän helpompi selviytyä tästä kaikesta.

Soitin eilen pitkän harkinnan jälkeen rehtorille, selitin tilanteen ja ilmoitin, etten tule tänään töihin. Aamulla olin vielä toisen aineenopettajan kanssa yhteydessä ja sovimme, etten mene maanantainakaan. Minun ei myöskään tarvitse huolehtia yo-kokeista, muut opettajat korjaavat ne puolestani. En tajua, miten saatoin edes kuvitella selviytyväni töihin tällaisessa tilanteessa. Nyt on todella helpottunut olo, kun voin huoletta keskittyä olemaan äidin luona eikä minun tarvitse stressata työasioista. Kollega sanoikin tänään, että minun on nyt oltava äidin luona, sillä siellä minun kuuluu olla - töitä ehdin kyllä tehdä vielä vaikka kuinka paljon. Ihanaa, kun on ihmisiä jotka ymmärtävät.

Kiitos edelleen kaikista rohkaisevista kommenteista. Voimia kai tässä tarvitaankin, ja paljon.

Voi itku.

Juuri edellisen tekstin julkaistuani sisko soitti. Hän oli jutellut hoitajan kanssa sairaalassa, ja hoitaja oli sanonut että nyt elellään viimeisiä aikoja. Tarkasti hän ei osannut jäljellä olevaa aikaa sanoa, mutta puhutaan kuulemma tunneista, päivistä tai viikoista. Sisko tuli sairaalasta suoraan meille, ja puhuimme ja itkimme monta tuntia.

Äiti oli kuulemma sanonut lääkärille joskus, ettei halua olla yksin lähdön hetkellä. Ei tietenkään, kuka sellaista haluaisi. Nyt on siis järjesteltävä niin, että äidin luona on koko ajan joku. Päiväsaikaan äidin ystävät ovat luvanneet auttaa. Sisko menee huomenna sairaalaan yöksi, minä menen perjantaina. Onneksi sellainen mahdollisuus on olemassa ja hoitajatkin rohkaisevat jäämään yöksi, jos vähänkin siltä tuntuu.

Niin. Tulihan se itkukin. Aamulla pitäisi mennä sinne psykologille. Eipä olisi oikeastaan parempaan saumaan voinut sattua. Todella kätevää mennä sinne silmät valmiiksi punaisina ja turvoksissa. Jos edessä on vielä uneton yö, olen tosiaan parhaimmillani aamulla. Tähän asti olen kyllä nukkunut yllättävän hyvin, toivotaan että sama jatkuu. Vaikka minun toiveeni eivät kylläkään ole näyttäneet viime aikoina olleen oikein myötätuulessa...

Pumpulissa.

Kiitos kaikista ihanista kommenteista, joita olen muutamilta saanut. Kauniit sananne liikuttavat ja rohkaisevat, vaikka on rankkaa. Aloitin blogin, koska minun oli pakko saada jäsennellä päässäni myllääviä ajatuksia kirjoittamalla niistä. Ajattelin, että tuskin kukaan haluaa lukea näin synkkää tekstiä, mutta ilmeisesti en olekaan aivan yksin tämän kaltaisessa tilanteessa. Haluan toivottaa voimia kaikille, joiden elämää oma tai läheisen sairastuminen on pyöräyttänyt ympäri. Pidetään huolta itsestämme, jooko?

Äiti nukkui taas, kun kävin vierailulla. Hän oli kuulemma aiemmin päivällä ollut hereillä ja jaksanut jutellakin, mutta näköjään iltapäivällä tulee aina väsy. Äidin työkaveri oli siellä myös, ja tirautimme kumpikin muutaman kyyneleen siinä jutellessamme. On aika hankalaa puhua kevyistä ja arkipäiväisistä asioista, kun yksi makaa surkean näköisenä sängyllä ja kaikki ympärillä muistuttaa siitä, kuinka vakava tilanne on. Puhe kääntyy väkisin äitiin ja sairauteen. Aina en jaksaisi sairaalassakaan puhua vain ikävistä asioista, mutta hyvin usein kanssani samaan aikaan äidin luona vierailee ihmisiä, jotka tietenkin kyselevät minulta kaikkea mahdollista. Joskus vieraat vaihtuvat välissä ja saan selittää samat asiat moneen kertaan. Yritä siinä sitten jaksaa.

On jotenkin lamaantunut olo. Kuin olisi pumpulissa eikä mikään oikein tunnu samalta kuin ennen. Tänään kävin kaupungilla moikkaamassa kavereita, jotka olivat fuksisuunnistuksen rastivahteina. Siellä minäkin olen aiemmin pyörinyt joka vuosi, mutta nyt se kaikki tuntui jotenkin vieraalta. Ei tehnyt mieli höpötellä oikein mitään. Tietenkin olen välillä oikein hyvällä tuulella ja naureskelen mukavien ihmisten kanssa lähes entiseen tapaan, mutta äidin sairaus on silti koko ajan jossain mielen perukoilla. Aina ilo ei ole täysin aitoa, vaan esimerkiksi töissä pitää välillä pinnistellä pirteyden ja iloisuuden eteen. Siellä kukaan ei tiedä, mitä "siviilielämässäni" on meneillään. Niin on paras, onpahan elämässä joku osa-alue, missä voin oikeasti ajatella välillä jotain ihan muuta. Olen myös ollut viime aikoina aika väsynyt, ja siksi käyttäydyn kotona J:llekin tosi typerästi. Nyt taidetaan mennä henkisesti jo aika äärirajoilla. Enempää stressiä en ainakaan kaipaa...siispä tervetuloa yo-kokeet.

Tällä hetkellä toivon todella, että äiti sinnittelisi vielä muutaman viikon. Sen verran, että sijaisuuteni päättyy ja voisin olla äidille enemmän läsnä. Kestäisin suuren surun edes jotenkin, kun muu stressi ja kiire olisi ohitse. Tuntuu tosi tyhmältä ja itsekkäältä ajatella näin, mutta haluaisin oikeasti saada työpestini loppuun ennen kuin mitään vakavampaa tapahtuu. Eli siis ennen kuin äiti kuolee. Olipa muuten aika vaivalloista saada tuo sana kirjoitettua.

En ole vieläkään muistanut ottaa kameraa mukaan aamulla töihin lähtiessäni (olen aina mennyt sairaalaan suoraan töistä). Olisi vaan pitänyt toteuttaa se ajatus jo aiemmin eikä jäädä jahkailemaan. Pari viikkoa sitten olisin sentään saattanut saada äidistä iloisenkin kuvan. Näiden parin päivän aikana kuvasaldoksi olisi tullut samassa asennossa nukkuva äiti. Minä ja minun epäröivä luonteeni.

Kuinka kohdata totuus?

Viime päivät ovat olleet niin täynnä tekemistä, että jopa itseäni hirvittää. Päiväohjelmani on ollut lähes poikkeuksetta aamulla töihin - töistä suoraan sairaalaan - sairaalasta kotiin tekemään töitä. Viikonloppukin meni niin tiiviisti prelikokeiden parissa, ettei uuden viikon alkaessa ollut kovinkaan levännyt olo. Nyt voin kuitenkin huokaista muutaman päivän ennen koeviikkoa ja yo-kokeita. Kaiken kiireen keskellä olen kuitenkin myös nauttinut siitä, mitä teen ja ehkä jopa oppinut jotakin.

Olen käynyt katsomassa äitiä päivittäin. Päätin, että niin kiire ei voi olla etten voisi käydä äidin luona töiden jälkeen. Asiat tärkeysjärjestykseen. Välillä olen pitänyt oppitunteja puoliksi improvisoiden, mutta mieluummin olen äidin luona kuin istun kotona tai koululla suunnittelemassa seuraavan päivän tunteja. Minun täytyy nyt olla siellä, missä minua tarvitaan eniten.

Kävin sairaalassa tänäänkin. Istuin äidin huoneessa tunnin, ja äiti nukkui koko ajan sikeästi. Muitakin vieraita kävi, me vain juttelimme keskenämme ja annoimme äidin nukkua. Emme hennoneet herättää häntä edes syömään, kun hän nyt pitkästä aikaa näytti nukkuvan syvää ja rauhallista unta. Kun olin lähdössä, äiti kävi hereillä ja huomasi minut, mutta ei jaksanut edes puhua juuri mitään. Hän joi vähän vettä ja nukahti uudelleen.

Äiti on huonona. Hän saa voimakasta kipulääkettä tasaisin väliajoin suoraan suoneen. Asennon vaihtaminen on rankkaa ja sängyllä istumaan nouseminen vie kaikki voimat. Eräänä yönä hän oli lähtenyt käymään yksin vessassa (huoneessa on oma vessa, eli kaukana se ei ole) ja palatessaan kaatunut lattialle jalkojen petettyä alta. Äiti ei ollut päässyt itse ylös, vaan oli huudellut aikansa apua ennen kuin hoitaja oli tullut hätiin. Äiti kertoi saaneensa melkoisen saarnan... Viikonloppuna satuin sairaalaan ruokailun aikaan ja syötin äitiä, koska hän ei jaksanut nousta syömään. Ja syöminenhän on mitä on, äiti on syönyt toukokuusta asti pikkulinnun annoksia ja nyt hän syö vain nestemäistä ruokaa eli sosekeittoja, vellejä ja puuroja. Ilmeisesti se hyypiö siellä sisuksissa on kasvanut jo niin miehekkäisiin mittoihin, ettei vatsa pysty sulattamaan muunlaista ruokaa. Onneksi äidille oli eilen asetettu dreeni, jolla vatsan alueelle kertynyttä nestettä saadaan poistettua. Vatsa ei ollut enää tänään läheskään niin pullea kuin aiemmin, eikä ihme: hoitaja sanoi, että pelkästään eilen nestettä oli poistettu kolme litraa ja poistamista jatketaan, tosin vähän rauhallisemmalla tahdilla.

Tänään jouduin ihan oikeasti kohtaamaan sen tosiasian, että äitini tekee kuolemaa. Se tuntui pahalta ja tuntuu tietysti yhä. En tiedä miksi totuus iski kasvoille juuri tänään. Ehkä siksi, että viimeisen viikon aikana äidin kunto on heikentynyt niin voimakkaasti. Tottakai tiedän, että tuohon sairauteen kuolee, mutta kuoleman läheisyys tuntui tänään erityisen voimakkaana. Minussa on kuitenkin tällä hetkellä jokin este, koska itku ei aina tule vaikka itkettäisikin. Tietenkin välillä pidän tietoisesti ja kaikella tahdonvoimalla kyyneleet poissa, mutta vaikka perjantainakin olisin saanut itkeä vaikka silmät päästäni, itku ei vaan tullut. Ylihuomenna menen sinne psykologille, ehkäpä siellä sitten padot murtuvat...

Siirron jälkimainingeissa

Äiti siirtyi eilen kaupunginsairaalan vuodeosastolle. Ainakaan vielä lääkäri ei ole puhunut terminaali- eli saattohoidosta, joten käytämme siis edelleen termiä oireenmukainen hoito. En ehtinyt eilen käymään sairaalassa ollenkaan, mutta tänään kävin taas katsomassa äitiä. Hänellä on ihan oma huone, mistä olen kyllä iloinen. Vuodeosaston muut asukit ovat keskimäärin 70-vuotiaita, joten on tosi hyvä ettei äidin tarvitse kuunnella hourailevia mummoja vuorokauden ympäri. Hoitaja toi huoneeseen jopa ison levitettävän nojatuolin siltä varalta, että joku meistä haluaa joskus jäädä yöksi.

Äiti oli taas tänään aivan ressukka. Kun menin sairaalaan, tätini oli siellä äitiä katsomassa. Äiti nukkui, tai ainakin makasi hiljaa silmät kiinni. Hänellä oli ilmeisesti ollut kovia kipuja, sillä hoitaja oli juuri käynyt antamassa lisää kipulääkettä. Kuinka kipeä voikaan ihminen olla, jos 50 mg kipulaastarin lisäksi täytyy antaa lisälääkitystä suonensisäisesti? Ja pahempaan suuntaanhan tästä vielä mennään. Lisäksi pahoinvoinnista ja oksentelusta on tullut arkipäivää. En tosin tiedä, johtuiko tämänpäiväinen kipulääkkeestä vai ei. Joka tapauksessa siitä pitäisi päästä eroon, se vie loputkin voimat. Hoitajan kanssa olikin puhetta, että pahoinvointilääkityksen voisi antaa automaattisesti päivittäin eikä vain "tarvittaessa" eli siinä vaiheessa kun koko vatsan sisältö on jo ulkona.

Lääkäri tuli käynnille pian minun saapumiseni jälkeen. Sovimme, että äidille tehdään uusi vatsan ultraäänitutkimus, jotta nähdään, aiheutuuko vatsan turpoaminen nesteestä vai kasvaimesta. Jos turvotus on kudosnesteiden aiheuttamaa, sitä yritetään poistaa, jotta äidillä olisi helpompi olla. Hirvittää katsoa vierestä, kun vatsa paisuu päivä päivältä pulleammaksi. Olen ymmärtänyt, että kasvainkin on tässä vaiheessa jo niin iso, että se voi näkyä ulospäin. Toivotaan kuitenkin, että kyse on nesteturvotuksesta, jota voidaan lievittää jollain konstilla.

Minua alkoi itkettää heti äidin nähtyäni. Hän näytti niin sairaalta maatessaan siinä. Tunsin hirveää epätoivoa, koska tiesin etten voinut tehdä mitään äidin olon parantamiseksi. Pidin kuitenkin itseni koossa lääkärin käynnin ajan. Sen jälkeen en voinut muuta kuin itkeä. Äiti oli silloin jo hereillä. Istuin äidin sängyn laidalle ja itkin. Äitiäkin taisi itkettää, mutta silti hän vaan silitti kättäni ja yritti lohduttaa. Hän on varmasti itsekin peloissaan, mutta ei tietenkään sano sitä minun tai siskoni kuullen. Tänään minun ja tätini kanssa samaan aikaan sairaalassa vieraili myös eräs perheystävä, joka toi kukkia. Lähdin hakemaan maljakkoa kukille, ja palatessani huoneeseen sekä äiti että nämä kaksi vierasta pyyhkivät kyyneliä silmistään. Haluaisin äidin ymmärtävän, että myös minun seurassani on lupa surra ja itkeä.

Huomenna on lauantai. Se tarkoittaa, että aamulla ei tarvitse mennä töihin, mikä puolestaan tarkoittaa, ettei haittaa vaikka silmät olisivat kuinka punaiset ja turvoksissa. Töitä toki riittää myös viikonlopuksi, mutta ne voin tehdä kotona. Siksi tänään on lupa itkeä.

Väsyttää.

Odotettu ja jännitetty sijaisuus alkoi eilen, ja olen jo nyt aika poikki. Tähän asti kaikki on mennyt kyllä hyvin ja olen viihtynyt koululla mainiosti. Alkaa vain näyttää siltä, ettei vuorokaudessa ole riittävästi tunteja kaikkien hommien ansiokkaaseen suorittamiseen. Olen siis päättänyt, että teen vain sen minkä jaksan. Hoidan välttämättömät työt, kuten yo-kokeet, mutta kovin paljon ylimääräistä työtä ja vaivaa en aio oppituntien eteen nähdä. Kaltaiselleni perfektionistille se voi olla vaikeaa. Tiedostan kuitenkin, että minun on huolehdittava omasta jaksamisestani, eikä tuntien suunnitteleminen todellakaan ole uupumisen arvoista.

Olen käynyt katsomassa äitiä päivittäin. Vointi on suurinpiirtein entisenlainen. Välillä hänen on hyvin vaikea olla, koska turvotus vatsan ja jalkojen alueella alkaa olla niin voimakasta. Eikä mitään voida tehdä. Viimeksi tänään hoitajat sanoivat, ettei turvotusta saada pois millään.

Tänään kävimme äidin kanssa katselemassa ja kuulostelemassa elämää vuodeosaston ulkopuolella pyörätuolin avulla. Äiti tykkäsi, mutta yhtäkkiä hän väsyi ja palasimme takaisin huoneeseen. Pian sen jälkeen alkoi tutuksi tullut pahoinvointi. Hoitajat alkoivat häärätä tippaa takaisin paikoilleen ja minä lähdin pois tieltä.

Surettaa, että äidillä on paha olla. Tuntuu pahalta ajatella, että joudun ihan oikeasti luopumaan äidistäni, ehkä piankin. Olen yrittänyt sisäistää sitä ajatusta, mutta en pysty. En vielä. Tietysti aina äidin luona vieraillessani huomaan, että tämä on todellista. Minua pelottaa miettiä, mitä tästä eteenpäin tapahtuu ja miten äidin sairaus etenee. En haluaisi äidin joutuvan kärsimään; ei hän ole tätä tilannut.

Olen tajunnut, ettei minulla ole äidistä paljonkaan valokuvia. Eipä tietenkään, tähän asti kamera on ollut olemassa lähinnä juhlahumun ja kavereiden kanssa vietettyjen hetkien tallentamiseen. Haluaisin ottaa joku päivä kameran mukaan sairaalaan ja ottaa paljon yhteiskuvia äidin kanssa. Eihän se sama asia ole, äiti ei näytä enää samalta kuin vaikkapa puoli vuotta sitten. Toisaalta haluaisin tallentaa myös näitä hetkiä ja myöhemmin muistaa, millaista elämämme oli syksyllä 2010.

P.S. Varasin ajan psykologille.

Sunnuntaipäivän pohdintoja

On vähän surullinen olo. Äiti on voinut ihan hyvin, mutta tänään hän oli taas oksennellut ja oli siksi aika väsynyt, kun kävin sairaalassa. Hän torkkui, kun hieroin hänen turvonneita jalkojaan. Lääkäri sanoi keskiviikkona, että kasvain aiheuttaa nesteen kertymistä eikä edes nesteenpoistolääkitys auta siihen. Minulle tuli paha mieli, kun katselin äitiä siinä sängyllä - hän on niin pieni ja voimaton, ikään kuin kutistunut. Lihakset ovat kadonneet ja iho näyttää liian suurelta, roikkuu vaan.

Olen tässä mietiskellyt ja tullut siihen tulokseen, että en ole läheskään sisäistänyt vielä tätä kaikkea. En halua ajatella, että äiti kuolee, koska en kertakaikkiaan osaa kuvitella sitä. Olen tietysti nähnyt vierestä, miten äidin kunto heikkenee, mutta että häntä ei enää olisi? En vain pysty näkemään sitä mielessäni. Että en yhtäkkiä voikaan enää soittaa äidille kiperissä tilanteissa tai parantaa maailmaa hänen kanssaan teekupin ääressä. Tietysti olen miettinyt jo kaikenlaisia käytännön asioita, kuten että mitä äidin kotitalolle tehdään ja mitenköhän se verotus näissä tilanteissa menikään. Mutta ajatus äidin poismenosta sattuu liikaa enkä haluaisi ajatella sitä ollenkaan. Ja vaikka ajattelisinkin, en usko että edes ymmärrän sitä. Ei kai sellaiseen voi varautua, vaikka kohtalo olisikin tiedossa etukäteen - niin kuin nyt. Ihan sama kuinka hyvin yrittäisin valmistautua, olen varma että tämänhetkinen suru on vasta alkusoittoa.

Pystyn pitämään itseni koossa, kun puhutaan sairaudesta faktoina. Pystyn pitämään itseni suurinpiirtein koossa, kun puhutaan muiden ihmisten jaksamisesta tässä tilanteessa. Mutta jos joku erehtyy kysymään, miten minä itse voin, joudun tarkastelemaan itseäni ja omia tunteitani ja kontrolli pettää. Yritän siis kai pitää jonkunlaista etäisyyttä tilanteeseen, etten joutuisi käsittelemään kaikkea kerralla. Tosi tervettä.

Ehkä blogi, sisko, ystävät ja poikaystävä eivät sittenkään riitä. Ehkä minun tosiaan täytyy päästä juttelemaan jollekin, joka osaa ammattinsa puolesta auttaa. Äidin ystävä sen jo tiesikin ja antoi minulle muutaman puhelinnumeron. Ehkä huomenna soitan.

Vähän valoa

Sisko soitti minulle iltapäivällä, kun oli käynyt äitiä katsomassa. Äiti oli kuulemma ollut jotenkin ylipirteä, naureskellut omille jutuilleen ja höpötellyt vähän kummia. Sisko oli vähän huolissaan ja sovittiin, että kuulostelen tilannetta kun itse menen käymään sairaalassa luentojen jälkeen.

Illalla äiti oli edelleen virkeä. Muutos vaikkapa eiliseen oli huikea. Minusta äiti vaikutti kuitenkin olevan aivan järjissään ja jaksoi jutella koko puolitoistatuntisen vierailuni ajan. Yleensä hän on väsähtänyt jo kuuden jälkeen, nyt lähtiessäni puoli kahdeksalta hän jäi katselemaan televisiota eikä näyttänyt lainkaan uniselta. Hän oli jopa käynyt päivällä kävelemässä osaston käytävällä; tähän asti hän on hädin tuskin jaksanut käydä omin voimin vessassa. Ilmeisesti kipulääkkeen lisääminen tuli tarpeeseen. Kysyin äidiltä, oliko hänellä aiemmin kipuja, ja vasta nyt hän tunnusti, että kipuja oli ollut ja siksi olo oli tuntunut hankalalta. Sanoin, että tästä lähtien pitää kertoa heti, jos kipuja tulee. Äiti tuntui olevan samaa mieltä.

Vaikka tässä vaiheessa ei ehkä enää voida puhua edistyksestä eikä varsinaisesti toivosta, tuntuu hyvältä kun äiti ei ole enää niin kipeä. Tänään hänessä näkyi jo merkkejä entisestä äidistä, kun keskustelu ei rajoittunut muutamaan väsyneeseen lauseeseen. Puhelimensa hän pitää edelleen äänettömällä, mutta se on minusta aivan ymmärrettävää. Muuten hänellä kuluisi iso osa päivästä siihen, että hän saisi selvittää tilannetta milloin kenellekin ja samalla joutuisi pyörittelemään ajatuksia sairaudesta vähän väliä. Ei kai sellaista jaksa kukaan. Mieluummin vastailen itse vaikka kahteenkymmeneen kyselyyn äidin voinnista ja annan hänen miettiä välillä aivan muita asioita.

Paistaa se aurinko risukasaankin - pitää vain osata nähdä ne pienetkin valonsäteet.

No, mitä lääkäri sanoi?

Tapasimme äitiä hoitavan lääkärin aamulla. Hän kertoi meillekin, että kaikki voitava on nyt tehty. Tästä eteenpäin keskitytään oireenmukaiseen hoitoon eli lähinnä kipu- ja pahoinvointilääkitykseen. Itkimme siskon kanssa aika kovasti, vaikka uutinen ei varsinaisesti yllätyksenä tullutkaan. Äitiäkin itketti.

Minkäänlaista ennustetta lääkäri ei suostunut sanomaan. Ei kuulemma halua spekuloida asialla, jota kukaan ei kuitenkaan varmaksi tiedä. Hän kuitenkin kehotti meitä nauttimaan elämästä ja jäljellä olevasta ajasta. Äiti sai käskyn syödä mitä ikinä mieli tekee; mitään terveysohjeita ei kuulemma anneta. Voisi siis päätellä, ettei aikaa ihan hirveästi enää ole.

Kotiuttaminen ei sittenkään ole nyt ajankohtaista. Äiti on keskussairaalassa siihen asti, että saa paikan kaupunginsairaalan vuodeosastolta. Tuntuu helpottavalta, koska nyt tiedän, että äiti saa varmasti oikeanlaista hoitoa. Sisko kysyi, pääseekö äiti ollenkaan enää kotiin. Lääkäri sanoi pitävänsä sitä täysin mahdollisena, mutta muistutti ettei äiti pärjää enää yksin kotona. Tuskin hän kuitenkaan aivan pian kotiutuu, sillä vointi on niin heikko. Äiti itse ei mielestäni ole juuri puhunut kotiin menemisestä. Luultavasti hänellä on turvallisempi olo sairaalassa. Sanoinkin äidille, että mietitään kotiutumista vasta sitten, kun hän itse haluaa ja uskaltaa olla kotona. Kivut ja pahoinvointi täytyy joka tapauksessa saada kuriin ennen kuin kotiuttamista voidaan edes harkita. Onneksi äiti sanoi lääkärille, ettei määrätty kipulääkitys tunnu enää riittävän, ja lääkäri lisäsi annostusta heti.

En oikein tiedä, minkälainen olo minulla on. Itkin sairaalassa ja sitten kotona taas vähän, kun J kysyi miten oli mennyt. Tietysti olen surullinen, mutta juuri nyt ei itketä. Itkin ehkä eilen varastoon riittävästi; oli harvinaisen huono päivä. Toisaalta tiedän, että sitten kun alan itkeä, se ei ihan heti lopu. Väsyttääkin. Tuntuu, että päässä on aivan liikaa ajatuksia. Haluaisin unohtaa tämän kaiken edes hetkeksi. Illalla olisi kyllä isot opiskelijakarkelot, lukuvuoden aloittajaiset. Voisin mennä näkemään kavereita ja nauramaan tyhmille jutuille. En tiedä, tuleeko siitäkään mitään. Pitäisi ehkä sopia, että tällä kertaa kukaan ei itke.

Totuuden hetki

Äiti soitti. Lääkärit olivat sanoneet, ettei mitään voida enää tehdä. Tähystyksessä suunniteltu toimenpide on siis sekin pois laskuista. Äiti ei kaivannut tänään meitä käymään, sanoi vain että sulatellaan tätä tietoa nyt itseksemme vähän aikaa. Hän kuulosti edelleen hyvin hyvin väsyneeltä. Puhuminen on ollut hänelle vaikeaa jo ainakin pari viikkoa, ilmeisesti väsymyksen takia. Puhe on hiukan sammaltavaa ja niin hiljaista, että välillä äiti vain kuiskaa.

Huomenaamulla pitäisi mennä juttelemaan lääkärin kanssa kokonaistilanteesta, kotiuttamisesta ja kotona tapahtuvasta hoidosta. Toivottavasti lääkäri osaa kertoa aivan kaiken eikä oleta, että äiti on pitänyt meidät täysin ajan tasalla. Pitää varmaan tehdä muistilappu, että muistan mitä olen aikonut kysyä. Ja varata kasa purkkaa, että saan pidettyä hermot edes jotenkuten hallinnassa.

Äiti lähetetään siis pian kotiin sairastamaan. Äidin ystävä oli kertonut siskolle, että äitiä on jo jonkin aikaa pelottanut olla yksin kotona, varsinkin öisin. Hänellä on varmasti ollut todella turvaton olo silloin, kun kukaan ei ole ollut yön yli hänen luonaan. Täytyy järjestää jollakin tavalla niin, ettei äiti enää joudu olemaan yksin ainakaan paria tuntia pidempään. Siskolla on työnsä, minulla opinnot ja pian alkava sijaisuus. Toivottavasti sukulaiset ja ystävät tulevat hätiin silloin, kun meidän molempien on yhtä aikaa oltava jossain muualla.

Nyt mietin, että miksi ihmeessä otin sen sijaisuuden vastaan. Siihen liittyy aika paljon vastuuta ja työtä. En toki silloin vielä tiennyt, että äidin tila huononisi näin nopeasti. En ole kertonut opettajalle äidistä mitään, ja tuntuisi jotenkin tyhmältä kertoa vasta nyt. Uskon, että äidin hoitamisen osalta saan aikataulut järjesteltyä jollakin tavalla. En kuitenkaan haluaisi, että oma jaksamiseni loppuu jossakin vaiheessa. Olen tälläkin hetkellä toisinaan aivan poikki, vaikka opinnotkaan eivät ole alkaneet ja hoidan vain luottamustehtäviini liittyviä asioita.

Miksi minun piti haalia itselleni näin paljon tekemistä ja vastuuta?

Väsynyt maanantai jatkuu

Tulin juuri sairaalasta. Äiti jaksoi jutella kanssamme melkein tunnin, vaikka olikin väsynyt. Hänelle annetaan nesteytyksen lisäksi pahoinvointia estävää lääkettä, joten ruokahalu on onneksi jo vähän parempi. Kyselimme äidiltä hieman lisää huomisesta toimenpiteestä ja myös jatkosta. Vatsalaukun tähystys tehdään kuulemma siksi, että lääkärit haluavat selvittää, voiko vatsalaukun vierestä/kautta tehdä uutta reittiä sappinesteille. Se on tällä hetkellä ainoa keino, jolla arvot voidaan vielä yrittää saada laskemaan. Muussa tapauksessa täytyy äidin sanojen mukaan "alkaa odottaa taikatemppuja". Miksei koskaan voi tulla mitään hyviä uutisia??

Äidin sisko ehdotti, että pyytäisimme yhdessä keskusteluajan äitiä hoitavalle lääkärille saadaksemme kunnon selonteon tämänhetkisestä tilanteesta. Äiti ei varmaankaan muista eikä jaksa kertoa meille kaikkea uutta tietoa, ja taitaa hän välillä jättää asioita kertomatta ihan tarkoituksella. Raukka yrittää suojella meitä, vaikka epätietoisuus on oikeasti se mikä pelottaa eniten. Minusta tädin idea kuulosti hyvältä, vaikka kauhistuttaakin jo etukäteen. Täytyy varata paljon purkkaa mukaan: sillä tavalla selvisin edellisestäkin lääkärin kanssa käydystä keskustelusta itkemättä.

Kotimatkalla juttelin siskon kanssa muiden ihmisten suhtautumisesta tähän tilanteeseen. Siskolle on käynyt juuri niin kuin pelkäsinkin, eli jotkut kaverit ovat lopettaneet yhteydenpidon kokonaan - osa muka läheisiäkin. Totesimme, että on paljon helpompi arvostaa ihmistä, joka sanoo suoraan, että tilanne on hänelle itselleenkin vaikea eikä siksi välttämättä osaa olla yhteydessä entiseen tapaan kuin sellaista, joka katkaisee kaiken yhteydenpidon kuin seinään. Äidillä on onneksi ystäviä, jotka soittelevat ja käyvät häntä katsomassa sairaalassakin. On toki niitäkin, jotka kyselevät äidistä muilta ihmisiltä, mutta eivät ota suoraan yhteyttä. En jaksa tuntea sympatiaa sellaisia ihmisiä kohtaan; jonakin päivänä heitä varmasti harmittaa oma käytöksensä, ja sitten se voi olla jo liian myöhäistä.

Muita asioita ihmetelläkseni, on ollut jännittävää ja vähän omituistakin huomata, että ehkä tekstejäni on käynyt lukemassa joku muukin kuin rakas lapsuudenystävä S korpimetsien takaa. Vaikka painiskelenkin lähinnä omien ajatusteni kanssa, en pahastu jos joku löytää teksteistäni vertaistukea tai jotakin muuta. Toivoa täältä taitaa olla turha etsiä, paitsi ehkä sellaista "hei, jollakin on asiat vielä huonommin!". Tällä hetkellä tuntuu mahdottomalta yrittää löytää tästä tilanteesta mitään positiivista. Haluan kyllä uskoa, että kaikella on tarkoitus, mutta nyt en ole siitä enää niin varma. Mikä tarkoitus tällaisella voi muka olla??

Väsynyt maanantai

Soitin sairaalaan tarkistaakseni, voiko äidin luona vierailla tänään. Hoitaja kertoi, että äidille tehdään huomenna mahan tähystys. Vointi on kuulemma entisenlainen, äiti on uupunut ja nukkuu paljon. Perjantain ultraäänitutkimuksen perusteella lääkärit olivat tulleet siihen lopputulokseen, ettei sapen toimintaa helpottavaa stenttiä voida enää laittaa. Stentti on ikään kuin proteesi, jolla tukkeutuneet tai ahtaat sappitiet saataisiin pidettyä auki ja siten mahdollisesti myös bilirubiiniarvot lähtisivät laskemaan. Äidille on laitettu sellainen aiemmin kesällä, mutta eivät nekään loputtomiin toimi ilman vaihtoa. Hoitaja ei osannut sanoa tarkemmin, miksei stenttaaminen ole enää vaihtoehto. Kesällä äidillä oli muutaman kerran myös ptc-dreenit, joilla sappinesteet ohjattiin kehon ulkopuolelle. Viimeisimmät otettiin pois elokuun alussa. Ilmeisesti niitäkään ei tällä hetkellä koeta tarpeellisiksi.  En haluaisi spekuloida tai ylitulkita, mutta minusta tämä vaikuttaa siltä, että sappi ei jaksa enää toimia kunnolla. Lisäksi mahan tähystys voi tarkoittaa sitä, että etäpesäkkeitä on jo sielläkin. Aiemmin niitä on ollut vain sapen ja maksan alueella.

En haluaisi ajatella, ettei äidin vointi tuosta enää parane. On kuitenkin täysin mahdollista, että tästä on suunta vain alaspäin. Toivottavasti edes kivut ja pahoinvointi saataisiin pysymään mahdollisimman hyvin poissa. Äiti sanoi eilen, että kipulääkitystä ollaan ehkä nostamassa (vaikka väittikin edelleen, ettei kipuja ole). En voi olla vilkuilematta puhelintani vähän väliä riippumatta siitä, missä olen. Pelkään jatkuvasti, että joku soittaa huonoja uutisia. Lauantaina pelkäsin koko päivän, että sairaalasta soitetaan ja pyydetään tulemaan paikalle mahdollisimman pian (ehkä siksi, että olin kaukana toisella paikkakunnalla eikä minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä äidin luo nopeasti). Vähän kuitenkin helpottaa kun tietää, että äiti on hyvässä hoidossa ja apu on varmasti lähellä, jos hänen tilansa huononee nopeasti.

Viikonlopputunnelmia

Äiti on vielä sairaalassa ja edelleen aika huonona. Perjantaina yritin kysellä häneltä tekstiviestillä, miten menee ja milloin voisin tulla käymään. Kun en ollut iltaan mennessä saanut mitään vastausta, kysyin siskolta onko äidistä tietoa. Äiti oli kuulemma lähettänyt lyhyen tekstiviestin, ettei olo ole kovin hyvä ja että kannattaa odottaa vierailun kanssa lauantaihin. Tietysti minun piti olla koko lauantai 60 km päässä kotoa erään projektin merkeissä, joten vierailu jäi silloinkin. Toivottavasti sisko vei lähettämäni terveiset perille. Äiti oli kuulemma ollut yhä hyvin väsynyt eikä ollut jaksanut edes jutella siskon kanssa kovinkaan paljon.

Sisko kertoi olleensa melkoisen poissa tolaltaan vierailunsa jälkeen. Vaikka meillä on omat tapamme ilmaista pahaa mieltä, huomaan kyllä että sisko on todella ahdistunut ja peloissaan äidin tilanteen takia. Minä itken, järkeilen ja yritän sillä tavalla sopeutua tähän kaikkeen. Siskokin kyllä itkee, mutta välillä hän myös kiukuttelee paljon. Lisäksi minusta näyttää, että hän pakenee pahaa oloa olemalla mahdollisimman kiireinen. Olemme ehkä siinä mielessä eri tilanteissa, että minä olen jo jollakin tavalla hyväksynyt sen, että äitiä ei voida parantaa vaikka lääkärit tekisivät mitä. Siskoni taitaa vielä takertua ajatukseen äidin parantumisesta ja on vihainen, koska hänen mielestään äitiä ei hoideta riittävästi.

Eilen olin viettämässä iltaa opiskeluystävieni kanssa ja meillä oli oikein hauskaa. Sain kuitenkin huomata, että ystäväni pohtivat minun jaksamistani aika paljon, sillä yhtäkkiä näin ystävieni itkevän. Tietysti minuakin alkoi itkettää, vaikkakin ehkä enemmän ystävyyden aiheuttamasta liikutuksesta kuin varsinaisesti äidin takia. Hetken päästä en enää tiennyt, kuka lohduttaa ja ketä, mutta joka tapauksessa seuraaviin hetkiin mahtui paljon halauksia sekä lohdutuksen, rohkaisun ja ystävyyden sanoja. Ehkä nämä ihmiset tosiaan ovat tukenani eivätkä karkaa, vaikka mitä tapahtuisi.

Tänään pääsin viimein katsomaan äitiä sairaalaan. J tuli mukaan pyytämättä - ihana mies. Äiti oli väsynyt, mutta jaksoi jutellakin kanssamme hetken aikaa. Viivyimme ehkä puoli tuntia. Sitten äiti väsyi ja päästimme hänet nukkumaan. Muitakin vieraita oli jo käynyt. Ihanaa tietää, että niin monet äidille tärkeät ihmiset ovat pysyneet yhteydessä ja käyvät katsomassa häntä myös sairaalassa. Perjantaina tehdystä ultraäänitutkimuksesta ei ollut vielä sen kummempaa tietoa. Lääkärit ja hoitajat olivat kuulemma jääneet miettimään tilannetta, ja koska viikonloppuisin ei yleensä tehdä mitään isompia toimenpiteitä, meidän täytyy odottaa huomiseen. Toivottavasti äidin olon helpottamiseksi on tehtävissä edes jotakin. On niin surullista nähdä hänet sellaisena kuin hän tällä hetkellä on.

Minusta on tullut äiti-tietotoimisto aika monelle. Varsinkin viime päivinä puhelin on soinut ja tekstiviestejä on tullut useilta sukulaisilta ja äidin ystäviltä, jotka ovat huolissaan äidin voinnista. Osa ei viitsi häiritä äitiä, osa taas on ollut huolissaan, koska tavoistaan poiketen hän ei ole vastannut viesteihin (hiljaiselon syyksi paljastui tänään niinkin arkipäiväinen asia kuin kännykän akun loppuminen). Minua ei sinänsä haittaa, että minulta kysellään äidin vointia. Aina en kuitenkaan jaksaisi selittää samoja asioita moneen kertaan. Ei ole helppoa palata kerta toisensa jälkeen samoihin ajatuksiin ja tunteisiin. Toisaalta, ehkä pystyn suhtautumaan tähän kaikkeen välillä melko objektiivisesti juuri tämäntyyppisen harjoittelun vuoksi. Faktat pöytään, tunteet syrjään.

Silti itken joka ikinen päivä.

Arvasin.

Äiti meni sairaalaan.

Kysyin siskolta aamulla tekstiviestillä, miten yö oli mennyt. Käskin myös ottaa yhteyttä lääkäriin, jos äidin olo on edelleen huono. Sisko soitti hetken päästä ja sanoi, että äiti oli soittanut lääkärille ja he ovat menossa päivystyksen kautta sairaalaan. Menin itsekin sinne parin tunnin päästä, ja äiti makasi yhä odottamassa osastopaikkaa. Hän oli entistäkin riutuneemman näköinen ja todella heikko, torkkui vaan eikä jaksanut puhua juuri mitään. Sisko lähti töihin ja minä jäin äidin kanssa odottamaan. Tunnin päästä äiti pääsi vuodeosastolle, ja minä menin mukaan. Istuin huoneessa pari tuntia ja odotin, että joku tulisi kertomaan missä mennään. Äiti nukkui melkein koko ajan. Pahoinvointia tai kipuja ei onneksi ollut. Lopulta hoitaja kävi ja kysyin, aikooko lääkäri vielä käydä. Lääkäri oli kuulemma katsonut äidin paperit läpi, mutta ei ollut tulossa käymään. Lähdin sitten kotiin ja jätin äidin lepäämään. Huomiseksi on määrätty ultraäänitutkimus, jossa toivottavasti selviää jotain. Pahoin pelkään, että uutiset eivät ole hyviä. Pääasia kuitenkin on, että äiti on nyt osaavissa käsissä ja saa kaiken tarvitsemansa.

Kävin illalla vielä tukihenkilöystävä S:n luona iltateellä. Kerroin tämänhetkisen tilanteen ja itketti vähän, mutta enimmäkseen puhuimme kaikesta muusta - opiskelusta, surkeista työpaikoista ja menneestä kesästä. Kotiin lähtiessäni olin väsynyt, mutta olosuhteisiin nähden melko hyvällä mielellä.

On minulla vähän muutakin elämää tässä ohessa; tällä hetkellä jännitän parin viikon päästä alkavaa opesijaisuutta. Pääsen sijaiseksi vanhaan lukiooni ja saan opettaa juuri sitä ainetta, jota olen tässä jo neljä vuotta opiskellut. Tänään kävin hakemassa kirjoja lueskeltavaksi ja tutustuin taloon, joka on muuttunut muutaman vuoden aikana kyllä hurjasti. Muutamia entisiä opettajianikin moikkailin, ja iloisesta ilmapiiristä tuli hyvä mieli. Uskallan jo varovasti ennustaa, että neljän viikon pestini tulee olemaan aika mukavaa aikaa. Rankkaa siitä varmasti tulee, varsinkin jos äidin tila vain huononee. Tekee silti hyvää saada ajatukset välillä muualle, ja veikkaan että tällä tavalla se ainakin onnistuu. :)

Huoli.

Mummo soitti. Ensin meinasin jättää vastaamatta, koska oletin saavani korvaani kysymystulvan "miten äiti voi?" enkä millään olisi jaksanut selittää mitään. Sitten säikähdin, että äidille on sattunut jotakin eikä hän voi itse siitä ilmoittaa. Kamala tunne. Oli tietysti pakko vastata. Mummo kertoikin äidin olleen huonovointinen aiemmin päivällä ja kysyi, pääsenkö käymään äidin luona. Menin J:n kanssa äitiä katsomaan illalla heti kun pääsin. Siskokin tuli sinne ja lupasi jäädä yöksi. Äiti oli vieläkin hyvin väsynyt eikä ruokakaan maistunut. En kyllä ihmettele, ilmeisesti hän on voinut pahoin sunnuntai-illasta lähtien ja syönyt sen jälkeen vaihtelevalla menestyksellä. Äiti on jo ennestään heikossa kunnossa ja nyt tämä. Sen parin tunnin aikana, jonka me siellä olimme, hän vain makasi sängyssä ja nousi ehkä kaksi kertaa istumaan juodakseen vettä. Olen yhä enemmän huolissani hänestä; eihän tuo ole normaalia. Vai onko?

Huomenna on varmaan pakko soittaa lääkärille.

Vaikka itsellä on kova huoli, tunnen silti jonkinlaista vastuuta pikkusiskon jaksamisesta. Minun kuuluisi kai olla vahva ja tukea siskoani, joka on kyllä aikuinen mutta silti pikkusisko. Tänään sisko itkeskeli, että miksi lääkärit eivät tee mitään äidin hyväksi. Minua ei edes itkettänyt, kun selitin että lääkärit kyllä tekevät sen mitä tässä tilanteessa on tehtävissä, mutta meillä nyt vaan kävi harvinaisen huono tuuri eikä mitään enempää oikeastaan voida tehdä. Tietysti minustakin tuntuu pahalta seurata vierestä äidin pahaa oloa samalla, kun ainoa hoito on kipulääkitys. Yritän silti luottaa siihen, että jotakin muutakin tehdään heti jos/kun se on mahdollista. Välillä mietin, että olenko oikeasti jo luovuttanut. Onko ajatteluni liian kylmää tai järkevää ja tuleeko todellinen tunneryöppy vasta myöhemmin? Veikkaan, että yritän jollakin tavalla suojella itseäni suurimmalta tuskalta järkeilemällä. Jos suru ja huoli on jo nyt näissä mitoissa, minkälaista se on jos jotain vielä purkautuu pinnan alta piilosta?

Onko vielä aikaa?

Olin maanantaina äidin luona yökylässä. Äiti oli todella väsynyt ja huonovointinen, ehkä sunnuntain takia - tai sitten ei. Harmittaa, etten ehdi käydä siellä useammin ja äiti joutuu olemaan paljon yksin. Yritän kuitenkin yökyläillä hänen luonaan ainakin kerran viikossa, ja tietysti käydä piipahtamassa muulloinkin. Välillä olen muka niin kiireinen, etten ehdi. Jos en pääse käymään, soittelen. Silti on huono omatunto siitä, että olenkohan riittävästi läsnä. Äiti on varmaan hirmuisen yksinäinen siellä kotona, vaikka ei sitä sanokaan. Hän on aina niin iloinen, kun menen käymään ja jään yöksi.

Lähtiessäni yritän aina kovasti muistuttaa, että pitää soittaa jos tulee jotain, ihan mitä tahansa. Mistä minä voin kuitenkaan tietää, soittaako äiti? Hän on tottunut olemaan omatoiminen ja itsenäinen. Avun pyytäminen on niin kamalan vaikeaa. Kesällä, kun olin äidin luona monta päivää viikossa, hän oppi pyytämään apua silloin kun sitä tarvitsi. Mutta entäs nyt? Ajatteleeko äiti, että ei viitsi vaivata minua jollakin asialla vaan yrittää selviytyä itse? Tuntuu pahalta katsoa, kun suhteellisen nuori ihminen ei jaksa tehdä edes monia sellaisia asioita, jotka itselle ovat (ehkä liiankin) itsestäänselviä. Vielä pahemmalta se tietysti tuntuu, kun se ihminen on oma äiti. Äiti on aina ollut minun silmissäni vahva, oikea selviytyjä. Äidiltä on voinut kysyä apua missä tahansa asiassa ja hän on osannut neuvoa. Nyt hän on vain varjo entisestään, ja minua alkaa pelottaa.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni aloin miettiä lääkärin antamaa ennustetta. Hän sanoi magneettikuvien tarkastelun yhteydessä, että tässä vaiheessa "eloonjäämistilasto" (tai mikä lie se olikaan) on 8-11 kuukautta. Mutta mistä lähtötilanteesta? Diagnoosista yleensä, magneettikuvien näyttämästä hetkestä vai nykyhetkestä? Äidin diagnoosi tehtiin ilmeisesti varsin myöhäisessä vaiheessa. Magneettikuvat otettiin toukokuussa, ja tuolloin kasvain oli jo iso, 9-senttinen. Siitä on jo neljä kuukautta. Se on puolet 8 kuukaudesta. Hirvittää ajatella, että jäljellä olisi enää samanpituinen aika. Toisaalta äidin kunto on huonontunut viime aikoina niin rajusti, että neljä kuukautta ei tunnu enää edes kovin epärealistiselta. Haluaisin olla ajattelematta kaikkea pahaa, mutta kummasti alkaa hautajaismielikuvia pulpahdella pintaan, kun tilanne on tämä.

Helvetti. Onneksi minulla on avokki J, joka jaksaa aina lohduttaa ja hoitaa, kun on paha mieli. Ei tätä muuten jaksaisi näinkään hyvin.

Hyvää mieltä ja kasa kyyneliä.

Viikonloppu on mennyt vaihtelevissa tunnelmissa. Perjantaina päivällä kävin kouluystävien kanssa kaupungilla shoppailemassa uusia koulutarvikkeita ja etsimässä sillä tavalla hieman lisämotivaatiota opiskeluun. Kaikki olivat taas ihania: sain niin monta pitkää ja lämpöistä halausta, että melkein itketti. Perjantai-iltana olimme pariskuntaporukalla fiilistelemässä ilmakitarakisoja ja varsinkin Samuli Putroa. Oli vähän sellainen olo, että paha mieli ei ollut kaukana, mutta sinnikkäästi tsemppasin ja yritin pitää omankin tunnelmani korkealla. Hyvässä seurassa on helppo unohtaa ikävät asiat hetkeksi. On kuitenkin aika turhauttavaa, miten herkästi paha mieli pompsahtaa pintaan, ja ihan pienistä asioista. Kai se sitten kuuluu asian työstämiseen, että pitää opetella elämään myös tavallista elämää, vaikka suru ja huoli kulkevatkin koko ajan mukana.

Lauantaina pääsin ihan oikeasti unohtamaan äidin sairauden ja kaiken siihen liittyvän ihan täysin ainakin 15 minuutin ajaksi: kävimme kokeilemassa mikroautoilua. Tuntui todella vapauttavalta, kun piti keskittyä ajamiseen eikä edes ehtinyt miettiä mitään muuta. Ensimmäinen mikroautoilukokemukseni ei mennyt aivan penkin alle, vaikka olinkin tietysti se porukan hidastelija, joka jäi kavereista ainakin kolmen kierroksen verran. Mutta en pyörähtänyt, ajanut seinään tai törmännyt keneenkään kertaakaan!

Illalla oli ohjelmassa hieman juhlimista. Tuntuu tyhmältä käyttää sanaa "juhliminen", koska eihän elämässäni tällä hetkellä varsinaisesti ole mitään juhlimisen aihetta. Jossain vaiheessa tuli avokin kanssa puhe naimisiinmenosta ja siitä, kuinka tärkeänä toisella puolella Suomea asuva isäni tuntuu pitävän sitä, että saa olla läsnä sitten joskus, kun häidemme aika koittaa. Minua alkoi itkettää, koska havahduin ensimmäistä kertaa siihen ajatukseen, että isäni saattaa olla vanhemmistani ainoa, joka pääsee mukaan häihini. Olen aina pitänyt itsestäänselvänä, että äiti on paikalla, kun menen naimisiin. Tuntuu kamalalta ajatella, ettei niin tapahtuisikaan. Avokki kuulosti kyllä uskovan, että molemmat vanhempani ovat mukana häissämme. Saapa nähdä...

Kaupungin yössä näin rakkaat ystäväni H:n ja J:n. Meidän piti kahvitella ja päivittää kuulumisia jo viime viikolla, mutta tapaaminen äidin lääkärin kanssa sattui juuri samalle päivälle. Lääkärin kertomien huonojen uutisten jälkeen minun oli pakko perua treffit tyttöjen kanssa, sillä siinä tunnekuohussa ei leppoisasta kahvittelusta olisi tullut yhtään mitään. En ollut ehtinyt selostaa tilannetta tytöille ennen eilistä, ja siksipä aika moni kanssajuhlija pääsi todistamaan kyynelehtivän Hertan avautumista. Veikkaan, että monen silmissä tilanne muistutti erehdyttävästi angstaavan teinin laskuhumalaa... Myös muut pöytäseurueeseen kuuluneet, asiasta täysin tietämättömät henkilöt saattoivat kummastella käytöstäni, mutta en kokenut tarpeelliseksi selitellä ihan kaikille. Siinäpähän ihmettelevät, ehkä he joskus saavat tietää. Tai sitten eivät. Ihan sama. Jälkeenpäin mietin, että taisin itkeä koko baarin vedenpaisumuksen valtaan, ja nukkuessani näin unta talonkorkuisista aalloista, jotka paiskautuivat kotini ikkunoihin.

Tänä iltana kävin katsomassa siskon näytelmäesityksen. Äitikin oli mukana. :)  Olihan hän todella väsynyt, mutta pääasia että jaksoi lähteä pois neljän seinän sisältä tuulettumaan edes hetkeksi. Väliajalla äidin piti heittäytyä makuulleen penkkiriville, koska väsytti. Sisko näytti huolestuvan ja kävikin kysymässä, onko kaikki hyvin. Vakuutin, ettei ole mitään hätää ja sisko veti myös näytelmän jälkimmäisen puolikkaan täysillä. Äidin läsnäolo ensi-illassa näytti olevan siskolle liikuttavan tärkeää: esityksen jälkeen sisko tuli äidin luo, halasi pitkään ja sanoi kyyneleet silmissä, miten mukavaa oli että äitikin jaksoi tulla katsomaan. Sitten saatoin väsyneen äidin hänen ystävänsä autolle, toivottelin jaksamista ja sain äidin ystävältä rohkaisevan hymyn.

Huomenna menen taas äidin luo yöksi ja ystävä H tulee leikkaamaan äidin hiukset. Piti vähän varoitella ystävää äidin muuttuneesta ulkonäöstä, ettei hän aivan säikähdä...