Mitä kuuluu?

Avasin blogin pitkästä aikaa. Olin saanut kommentteja ja sähköpostiakin sitten edellisen käynnin. Nyt ihan hävettää, että tässä meni näin kauan. Pahoittelut teille, jotka jäitte vaille vastausta.

En ole avannut blogiani sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin noin vuosi sitten. Nyt avasin ja luin jokaisen tekstin ja jokaisen kommentin. Palasin niihin päiviin, kun äiti oli kipeä ja minulla oli hänestä suunnaton huoli. Olin ehtinyt jo unohtaa monta asiaa, mutta tekstejä lukiessani muistot palasivat mieleeni hyvinkin elävinä. Kyyneleet tuntuivat loputtomilta, ja ikävä äitiä kohtaan oli suurempi kuin pitkään aikaan.

Elämässäni on tapahtunut viimeisen vuoden aikana melko paljon. Sain kuin sainkin gradun valmiiksi ja valmistuin viime keväänä. Syksyllä aloitin työelämässä - melkein äitini jalanjäljissä, opettajana. Muutin työn perässä toiselle puolelle Suomea ja olen yrittänyt sopeutua sekä maisemanvaihdokseen että työssäkäyvän ihmisen elämään. Varsinkin ensimmäisten viikkojen aikana tuntui usein siltä, että äidin neuvot olisivat tulleet enemmän kuin tarpeeseen. Hän olisi osannut rohkaista ja auttaa kiperissä tilanteissa. Nyt sain pärjätä yksin, mutta huomasin, että äidiltä peritty sinnikkyys ja määrätietoisuus auttoivat kuitenkin eteenpäin.

Äitiä on edelleen kova ikävä, eikä se kai koskaan menekään pois. Harvoin äidin ajatteleminen enää itkettää, mutta hänestä ja hänen kuolemastaan puhuminen on minulle yhä kova paikka. Viime aikoina äiti on vieraillut myös unissani tavallista useammin. Viimeksi näin unta, että äiti makasi sängyllä ja ajattelimme hänen kuolleen, mutta hän avasikin silmänsä, nousi ylös ja sanoi voivansa paremmin kuin pitkään aikaan. Tilanne hämmästytti, sillä äiti oli laskujemme mukaan menehtynyt jo pari viikkoa aikaisemmin. Kuitenkin olin itsekin huomannut äidin vaihtaneen asentoa sängyllä maatessaan. Hän oli vain nukkunut.

Vastaavia unia olen nähnyt ennenkin. Joskus äiti taas ei koskaan ole ollutkaan sairas, vaan tulee tervehtimään iloisesti tai antamaan äidillisiä neuvoja. Ei liene sattumaa, että nämä unet yleistyivät juuri silloin, kun todellisessakin elämässäni kaipasin äitiä ja hänen apuaan.

Surutyö on kestänyt kauan. Välillä on mennyt paremmin, välillä huonommin. Mutta aikaa se on vaatinut, eikä se missään nimessä ole ohi. En usko, että se koskaan täysin loppuukaan - joudunhan elämään aina sen tosiasian kanssa, että äiti vietiin pois liian varhain. Vasta viime aikoina olen huomannut, että suru aiheutti jopa fyysisiä oireita. Väsymyksen ja muiden ns. tavallisten surun oireiden lisäksi esimerkiksi oikean käden peukaloni alkoi nykiä hallitsemattomasti. Se alkoi muistaakseni äidin viimeisten elinviikkojen aikana ja jatkui ainakin vuoden. Joskus viime kevättalvella taisin huomata, että peukaloni oli lopettanut nykimisen, aivan yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin.

Äidin haudalla on vihdoin kivi. Tarkoituksenamme oli etsiä jokin kaunis luonnonkivi hautakiveksi, mutta isovanhempani halusivat hankkia haudalle isomman kiven. En ole itse vielä edes nähnyt sitä, sillä en ole päässyt käymään kotimaisemissa. Se on kuitenkin kuulemma tavallista kiveä isompi, ja siihen on selvästi jätetty tilaa useammalle nimelle. Luulenpa, että isovanhempani ovat nyt päättäneet myös oman viimeisen leposijansa paikan.

Tällaisia kuulumisia. Ai niin, äiti-muistoihin on viimein tullut mukaan myös niitä, joissa äiti on terve. Niiltä ajoilta, kun koko viheliäisestä taudista ei ollut tietoakaan. Se tuntuu hyvältä.

371 päivää

Vuosipäivä tuli ja meni, ja olen taas ollut viime aikoina muka niin kiireinen, etten ole ehtinyt blogin ääreen. Tosiasia kuitenkin on, ettei näitä tekstejä voi kirjoitella arkisesti esimerkiksi ruuanlaiton ja facebookin välissä. Kun avaan blogin, laskeudun johonkin erityiseen mielentilaan. Äiti-mielentilaan ehkä. Se vaatii oman aikansa, riittävän rauhallisen hetken ilman mitään kiirettä tai aikataulua.

Viime lauantaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun rakas äitini antoi lopullisesti sairaudelleen periksi ja nukkui pois. Muistan vieläkin sen tunteen, kun istuin sairaalahuoneessa nojatuolista tehdyn varavuoteen laidalla ja tuijotin eteeni kyynelten läpi. Minusta tuntui henkisesti niin pahalta, että olisin voinut oksentaa. En voinut uskoa, että kaikki oli ohi. Monta kuukautta olin hoitanut äitiä, itkenyt hänelle ja hänen kanssaan ja viimeiseen asti toivonut, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. En halunnut hyväksyä, että se ihminen, jonka kuori makasi sängyllä edessämme, oli oikeasti äiti.

Muistan, kun istuimme sairaalaosaston aulassa odottamassa sillä välin, kun hoitajat "valmistelivat" äidin (kummallinen sana käyttää siinä vaiheessa, kun ei ole enää kiire minnekään). Aulatilan pöydälle oli sytytetty kynttilä. Niin on kuulemma tapana tehdä aina, kun joku potilaista menehtyy. Minusta tuntui, että aika oli pysähtynyt tai että aika ainakin kulkee eri tahtiin. Kun meidät päästettiin takaisin äidin huoneeseen, hänen vartalonsa oli peitetty valkoisella kankaalla ja kankaan päällä oli kukkakimppu, jonka joku äidin vieraista oli tuonut. Istuimme äidin huoneessa vielä jonkun aikaa (edelleenkään en tiennyt, kuinka kauan), lauloimmekin jotain. Minulla oli vain koko ajan todella paha olo, sekä henkisesti että fyysisesti.

Viime syksynä tähän aikaan olin aivan rikki, surullinen ja uupunutkin. Samalla piti suunnitella hautajaisia ja hoitaa vaikka mitä käytännön asioita. Kaikkein kamalinta oli kuitenkin palata sairaalaan hautauslupaa varten. Istuimme omaisten huoneessa odottamassa, että saamme paperin. Jätimme vieraskirjaan terveiset henkilökunnalle ja erityisesti sille yhdelle mahtavalle hoitajalle, joka oli niin usein paitsi paikalla myös läsnä. Muistan, että siskoni kysyi lääkäriltä, kuinka periytyvä äidin sairaus on. Lääkäri vastasi lääkäreille tuttuun tyyliin, että hänen tietääkseen ei, mutta koskaan ei voi olla varma.

Kieltämättä äidin sairastumisen ja melko nopean poismenon myötä olen alkanut miettiä omaakin elämääni hiukan eri tavalla. Joskus mietin, että entä jos minä saisin samanlaisen diagnoosin? Tai joku toinenkin läheisistäni? Olisi todella vaikeaa tsempata ja yrittää olla positiivinen, kun on kerran nähnyt, miten tuollainen syöpä etenee. Eihän tällaista toivoisi kenellekään, mutta elämä on ja täytyy ottaa vastaan se, mitä elämä tuo tullessaan. Jos äidinkään sairautta ei olisi voinut mitenkään estää tai edes huomata aikaisemmin, elämä on melkosta arpapeliä. Siksi yritänkin olla suuremmin murehtimatta, mitä kaikkea voi tapahtua. Murehtiminen ja stressaaminen ainakin ovat varmoja tapoja sairastuttaa itsensä.

Vuosi on ollut täynnä tunteita ja myrskyäkin, mutta voin sanoa kasvaneeni paljon. Olen menettänyt yhden tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, mutta tähän asti olen selvinnyt kohtalaisen hyvin. Äiti on edelleen mielessä päivittäin ja kyyneleetkin vierailevat aina toisinaan, mutta eteenpäin on menty, vaikka se vielä viime vuoden lopulla tuntui kaukaiselta ja lähes mahdottomalta ajatukselta. Nyt arvostan entistä enemmän sitä, että pystyin viettämään äidin kanssa niin paljon aikaa hänen viimeisten kuukausiensa aikana ja ennen kaikkea sitä, että olin paikalla myös lähdön hetkellä.

Jos nyt saisin nähdä äidin, halaisin häntä pitkään ja sanoisin, että kyllä täällä pärjätään.

Surutyön tärkeä osa

Päivitystahti näköjään vähenee sitä mukaa, kun aikaa kuluu. Se taitaa olla ihan luonnollista, mutta minusta on silti hyvä, että on joku paikka, johon purkaa ajatuksia - vaikka sitä tapahtuisikin vain harvoin.

Viime viikolla oli aika ryhtyä yhteen vaikeimmista ja isoimmista tehtävistä: äidin tavaroiden läpikäymiseen. Tähän asti kaikki tavarat ovat olleet tallessa siellä kotona. Isovanhempani sanoivat talon ostaessaan, että tavarat saavat jäädä sinne säilöön. Olen älyttömän kiitollinen heille, sillä en usko, että olisin edes pystynyt käymään kaikkea läpi kovin paljon aikaisemmin. Ja vaikka tunnenkin olevani nyt henkisesti valmis, omat aikatauluni hidastavat työtä aika paljon.

Äiti oli keräilijä. Hän säilytti lähes kaiken, mille saattoi kuvitella olevan käyttöä vielä myöhemmin. Siksi tavaramäärän koluaminen ei ole mikään pikkuhomma. Melkein kuusi tuntia tehokasta työskentelyä, ja minusta tuntui etten ollut edennyt ollenkaan. Aloitin helpoimmasta eli vaatteista, sillä niillä ei ole minulle juurikaan henkilökohtaista tunnearvoa. Katsoin, mitä haluaisimme itse säilyttää, ja loput annoin mummolle sovitettavaksi - käyttökelpoiset vaatteet voi aivan hyvin laittaa kiertoon.

Vaatteiden, liinavaatteiden, pyyhkeiden ja laukkujen jälkeen olivat vuorossa lukuisat pahvilaatikot. Suurimmassa osassa oli kankaita tai äidin työasioihin liittyviä papereita ja muuta materiaalia, hyvin neutraalia siis. Muutaman laatikon sisältö kuitenkin herätti tunteet ja muistot. Yksi pahvilaatikko oli täynnä vanhoja postikortteja. En tutkinut sisältöä vielä tarkemmin, mutta löysin esimerkiksi pinon onnittelukortteja siltä ajalta, kun siskoni syntyi. Toisessa laatikossa oli nippu kortteja, joissa onniteltiin minun syntymästäni. Voi äiti. Aion kyllä vielä joskus lukea kaikki ne kortit läpi. Ihanaa, että äitiä on muistettu kortein niin monta kertaa, ja ihanaa että äiti on halunnut säilyttää ne kaikki. Itselläni on tapana säilyttää saamiani kortteja jonkin aikaa, kunnes löydän epämääräisen nipun jostain ja heitän ne menemään.

Eräästä laatikosta löysin äidin ja isän vanhat kihla- ja vihkisormukset. Vanhempani erosivat jo minun ollessani lapsi, mutta jostain syystä äiti on näköjään halunnut säilyttää ne. Suurin ja hämmentävin löytöni oli kuitenkin, kun hyllyltä puseroiden alta löytyi äidin vanha päiväkirja. Se oli ikään kuin piilossa, mutta en oikeastaan tiedä, miksi. Äiti asui yksin, eikä kukaan meistä läheisistä olisi mennyt lukemaan päiväkirjaa, vaikka se ei olisi ollutkaan niin tarkasti piilotettuna. Ehkä hän oli piilottanut sen vanhasta tottumuksesta tai jotain. Myöhemmin löysin vielä toisen päiväkirjan. Tunnistin ne päiväkirjoiksi tietysti helposti, mutta en lukenut muuta kuin sen, mikä sattui silmiini kirjan avatessani. Enkä ole avannut kirjoja sen jälkeen. Tavallaan minua kiinnostaisi, mutta pelottaa vähän. En välttämättä halua tietää ihan kaikkea, mutta toisaalta on paljon asioita, joihin haluaisin jonkunlaisen vastauksen. Tuntuu myös, että loukkaisin äitiäni, jos lukisin hänen henkilökohtaisia kirjoituksiaan.

Otin päiväkirjat mukaani kaiken varalta. Äidin äiti on kuitenkin sen verran utelias, että jos hän olisi vaatteita tonkiessaan löytänyt kirjan, se tuskin olisi jäänyt lukematta. Luulen silti, että jossain on vielä joku päiväkirja, sillä muistan lapsena vahingossa löytäneeni sellaisen, mutta se ei muistuttanut kannen kuvitukseltaan kumpaakaan noista nyt löytämistäni. Kuka tietää, ehkä äiti on hävittänyt sen, tai sitten se löytyy jostain muualta - monta laatikkoa ja kaappia jäi vielä odottamaan yhden hengen raivauspartioni seuraavaa visiittiä.

Ikävä äitiä kohtaan on yhä kova. Äiti käy mielessä joka päivä. Välillä ikävä ei tunnu niin voimakkaalta ja pahalta, mutta toisinaan tulen todella surulliseksi. Äidin kuolemasta on pian vuosi. Minun on vaikea uskoa, että aika on mennyt näin nopeasti. Melkein kaikki ovat varmaan jo tottuneet ajatukseen siitä, että äiti on poissa. Minulle se on edelleen vaikeaa, ja mummonikin sanoi viime viikolla, että nyt äidin tavaroita vasta pystyy edes katsomaan. Meidän läheisten sydämistä suru ei kai koskaan poistukaan. Olen vielä viime aikoinakin välillä havahtunut todellisuuteen, kun huomaan ajatelleeni, että pitää kysyä äidiltä jotain tai soittaa hänelle jostakin asiasta. Äidistä puhuminen on vaikeaa, ja äidin sairaudesta ja kuolemasta puhuminen tuo lähes aina kyyneleet silmiini.

On niin surullista, että vaikka elämässäni tapahtuu tälläkin hetkellä hienoja asioita, ja sellaisia, joista äiti olisi hyvin ylpeä, en voi kertoa niistä hänelle. Täytyy kai vain ajatella, että kyllä äiti tietää.

Rakastakaa rakkaitanne ja kertokaa se heille :)

Terveisin Hertta

P.S. Jos joku ihmettelee, miksi käyn äidin tavaroita läpi yksin, syynä ei ole välirikko siskon kanssa tai mitään muutakaan dramaattista. Siskoni lähti ulkomaille opiskelemaan (ja olen hänestä niin ylpeä!) eikä siksi pääse auttamaan urakassa. Minulle se ei kuitenkaan ole ongelma, en tunne katkeruutta tai mitään muutakaan, koska tämä työ ei ole työtä. Paitsi surutyötä, niin ja terapiaa.

Ikävöintiä, muistoja ja toisenlaisia huolia

Kotona taas. Reissu tuli tarpeeseen, akut on ladattu ja syksyyn valmistautuminen käy koko ajan konkreettisemmaksi.

Kesän aikana omat tuntemukseni vaihtelivat laidasta laitaan. Mietin jo alkukesästä, että onkohan tämä nyt sitä toipumista, kun ei ole itkettänytkään pitkiin aikoihin. Äiti oli kyllä ajatuksissa joka päivä, mutta suru ei tuntunut enää niin raastavalta kuin aiemmin. Jossain vaiheessa kesää surun tuntemuksetkin nousivat taas esiin, ja muutama ilta meni viime kesää ja syksyä muistellessa ja itkiessä. Erityisesti tuli muisteltua niitä aikoja, kun äidin diagnoosi tuli, kun hän oli jo tosi kipeä sekä tietysti niitä viimeisiä päiviä ja hetkiä. Ikävä tuntui yhtäkkiä isommalta kuin ennen. Näin myös aiempaa useammin unia äidistä. Surulliselta tuntui tälläkin reissulla se, että en voinut lähettää äidille korttia ja kertoa, miten matkamme on mennyt.

Nyt kotiinpaluun jälkeen suru on taas vähän enemmän läsnä kuin matkan aikana. Se on muuttunut, yleensä äitiä ajatellessa tulee vain haikea olo, ei niinkään ala välttämättä itkettää. Pari päivää sitten kaivelin vanhoja korurasioitani, ja muistojahan sieltä löytyi. Itkulta ei sillä kertaa vältytty, mutta tuntui helpottavalta löytää muistojen seasta jotain kaukaisempaa, joka ei liittynyt äidin sairauteen millään tavalla. Pitkästä aikaa muistin, millainen äiti oli silloin kun olin lapsi. Ymmärsin, että mieleni sopukoissa on vielä paljon sellaista, jonka muistan vasta myöhemmin. Hyviä asioita, sellaisia joissa äiti on vain äiti eikä syöpäpotilas. Se tuntui hyvältä. Niitä muistoja en oikein vieläkään saa mieleeni, sairas äiti -muistot ovat edelleen liian pinnassa. Mutta kun tiedän, että niitä on, voin edetä ihan rauhassa ja antaa niiden tulla sitten kun olen siihen valmis. 

En ollut käynyt sairaalassa äidin kuoleman jälkeen, mutta sitten J:n isä sairastui. Tilanne oli tietysti eri, mutta sairaalan ilmapiiri ja vuosi sitten tutuiksi tulleet käytävät herättivät aika kipeitä muistoja. Kun kävin ensimmäistä kertaa J:n mukana sairaalassa juuri ennen matkalle lähtöämme, minua alkoi itkettää kovasti. En tiedä, johtuiko se eniten siitä, että pelkäsin J:n isän puolesta vai siitä, että näin J:n olevan todella surullinen vai siitä, että omat muistoni tulvivat liian vahvoina mieleen. Samaan aikaan tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että ylipäätään "sotkin" oman suruni siihen tilanteeseen. Koin, että minun olisi pitänyt pysyä vahvana J:n takia. Tuntemusteni taustalla lienee se, etten ollut vieraillut sairaalassa kovinkaan monesti ennen äidin sairastumista, joten minun mielessäni sairaalaympäristö linkittyy hyvin vahvasti äitiin ja viime kesän/syksyn tapahtumiin.

Alkuviikosta kävimme taas katsomassa J:n isää, joka oli nyt jo paremmassa kunnossa ja tavallisella vuodeosastolla. Tilanne on parempi, mutta kaikki ei todellakaan ole ohi ja olemme edelleen huolissamme. Vaikka kaikki etenisikin kuten toivotaan, tie paranemiseen on pitkä ja J:n isä joutuu olemaan sairaalassa vielä ainakin viikkoja. Huomasin heti hänet nähdessäni, että hän sai paljon kipulääkkeitä - tunnistin heti sen katseen. Äidin silmät näyttivät samalta silloin, kun hän oli kipeä ja sai paljon lääkkeitä. Minulla oli taas vaikeuksia pitää ajatukseni poissa omasta surustani, mutta sain pidettyä itseni kasassa. Erään pysäyttävän hetken koin, kun hoitaja tuli huoneeseen - sattumalta sama hoitaja, joka viime kesänä hoiti äitiä toisella vuodeosastolla. Hämmennykseni kesti ehkä kaksi sekuntia, mutta tietysti sairaalassa hoitajat vaihtavat osastoa aina välillä. Vaikka sairaalassa käyminen ei ole helppoa, tiedän ettei se ole helppoa myöskään J:lle. Mukaan lähteminen on yksi tapa tukea, ja haluan tehdä sen. Uskon myös, että siellä käyminen on kerta kerralta helpompaa.

En ole käynyt äidin haudalla varmaan moneen kuukauteen. Toivottavasti siellä on kukkia.

Kesäkuulumisia

Pitkästä aikaa päätin päivittää jotain tännekin. Kesäreissu etenee suunnitellusti, vielä pari viikkoa matkailua edessä ja sen jälkeen paluu kotiin. Kuluneet viikot ovat olleet mukavaa irtautumista arjesta, kotimaisemista ja tutuista kuvioista. Silti alkaa jo vähitellen tuntua, ettei se kotiinpaluukaan niin kamalaa ole... Hienojen kokemusten lisäksi reissaamiseen liittyy aina väsymystä, jonkin verran kiirettä ja tietysti rahanmenoa.

Äiti kulkee mukana matkalla, sekä sydämessä että kengissä. Otin äidin komerosta löytämäni "valmiiksi pehmennetyt" kesäkengät mukaani, ja nekin ovat nyt nähneet yhtä ja toista. Jotenkin tyhmästi ajattelen, että vaikka äiti ei eläessään päässyt käymään kaikissa niissä hienoissa paikoissa, joita on kesän aikana koluttu, kenkien mukana myös pieni osa äitiä matkustaa kanssani koko ajan.

Kotimaassakin alkaa tilanne näyttää paranemisen merkkejä. Vielä viimeisiin päiviin asti ennen matkalle lähtöämme oli epävarmaa, pääsisimmekö reissuun ja kuinka pitkään pystyisimme olemaan matkalla ennen kuin pitäisi palata kotiin. J:n isän tila on kuitenkin hitaasti mutta varmasti mennyt kesän kuluessa parempaan suuntaan, ja meidänkin matkantekomme on sen myötä tuntunut koko ajan kevyemmältä. Toivon todella, että tämä suunta pysyy eikä mitään takapakkeja enää tule vastaan (niiltäkään ei ole vältytty). Parin viikon päästä olemme jo kotona ja pääsemme katsomaan J:n isää. Uskon, että J on tällä hetkellä jo suht hyvällä mielellä, vaikka isän tilanne toki huolestuttaakin. Katsotaan, mihin loppukesä meitä vie. Enempää huonoja uutisia ei tarvitsisi enää tulla.

Elämä on epäreilua.

Sanotaan, että jokaiselle annetaan sen verran kuin hän pystyy kantamaan. Minusta tuo sanonta on aivan naurettava, mutta tällä hetkellä meitä testataan taas ihan kunnolla.

Omakin suruni on vielä varsin tuore, ja nyt olemme kohdanneet jo seuraavan vastoinkäymisen. J:n isä on sairastunut vaikeasti, ja minulta vaaditaan aika kovasti kykyä olla J:n tukena. En ole varma, onko minusta siihen. Toki haluan tukea häntä parhaani mukaan, mutta omat kipeät muistot pyrkivät pintaan melkein väkisin. Pystyn kyllä samastumaan epätietoisuuteen, turhautumiseen ja huoleen, ja uskon että minulla on jonkinlainen aavistus siitä, mitä J käy henkisesti tällä hetkellä läpi. Silti tämä on vaikeaa. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa kaikki oli J:lle, kun minä olin surun kourissa ja hänen piti olla vierellä ja tukea minua vaikeassa tilanteessa. Toisinaan ymmärrystä riitti enemmän, joskus vähemmän. Välillä tuntui, ettei hänellä ole hajuakaan siitä mitä minä käyn läpi. Eikä hänellä ollutkaan, miten olisi voinut olla. Nyt ymmärrän monta asiaa. Minulla ei oikeastaan ole tässä tilanteessa muuta vaihtoehtoa kuin ymmärtää, tukea ja auttaa. Muistaa koko ajan, kuinka vaikeaa itselläni oli. Joustaa ja pitää mielessä, että huoli on koko ajan läsnä ja että se vaikuttaa kaikkeen.

Silti tämä kaikki tapahtuu niin kovin varhain. Liian nopeasti. Vuoden päästä pystyisin auttamaan jo paljon paremmin. Nyt oma suru sotkeutuu vähän kaikkeen. Kun ajattelee kokonaistilannetta, tämä tuntuu niin epäreilulta. Olen todella huolissani koko J:n perheestä. Hänen isänsä on kuitenkin vielä hengissä vaikka onkin sairaalahoidossa ja tilanne on epävarma. Toivon todella että hän vielä toipuu. Näyttää siltä, että tästäkin kesästä on tulossa pitkä ja vaikea. Voi itku.

En pysty tällä kertaa jaarittelemaan mitään muuta. Palaan maisemiin taas, kun tilanne rauhoittuu.

Toukokuun kuulumisia

Jaahas. Taas vierähti melkein kuukauden päivät edellisestä merkinnästä. Tätä kai se on, kirjoituskerrat vähenevät sitä mukaa, kun olo helpottaa. Kun tuska ei ole enää niin kova, että siitä pitäisi avautua joka päivä tai edes joka viikko.

Äitienpäivä meni yllättävän kivuttomasti. Aamulla äidin ystävältä oli tullut koskettava ja kannustava viesti, ja silloin itketti. Hän kirjoitti, kuinka ylpeä äiti meistä tyttäristään olisikaan. Taas tuli mieleen kaikki ne tapahtumat ja tilanteet, joihin äiti ei pääse mukaan. Itkeskelin aikani, ja lopulta helpotti taas. Loppupäivän vietin kuitenkin kuin minkä tahansa sunnuntain - onneksi olimme käyneet tapaamassa J:n äitiä jo aiemmin, ja isovanhempani olivat poissa paikkakunnalta.

En jaksa ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita toisen menetyksestä vain siksi, että saisivat mässäillä surulla ja kuolemalla. Jokin aika sitten koin melko ikävän kohtaamisen erään henkilön kanssa. Hän kysyi ensin kohteliaasti, saako äitiäni ottaa puheeksi. Halusin silloin viettää aikaani rentoutuen, hyvällä mielellä enkä miettiä surullisia asioita. Sanoin, että mielellään ei, ja samalla minua alkoi taas itkettää. Selitin, että reaktioni on aina sellainen, enkä sillä kertaa jaksaisi palata niihin tunteisiin. Tämä tuttavani sanoi ensin ymmärtävänsä, mutta jatkoi kuitenkin: "kun tämä nyt tuli puheeksi, niin sanon vain tämän..." ja siitä se sitten lähti. Loputonta surun ja menetyksen pyörittelyä (alkoholilla oli tietysti vaikutusta asiaan). Tuntui, kuin hän olisi väkisin halunnut minut pahalle mielelle. Vaikka pyysin jo välillä, voisimmeko lopettaa aiheen käsittelyn, hän vain jatkoi. Vaihtoi puheenaihetta ehkä hetkeksi, mutta palasi taas pian minuun ja äitiini. Oman vuosien takaisen menetyksensä vuoksi hän ilmeisesti uskoi tietävänsä täsmälleen, miltä minusta tuntuu, ja että hänellä olisi lääke asiasta yli pääsemiseen. Välillä sanoin jo tiukkaankin sävyyn, että tätä asiaa on puitu jo ihan tarpeeksi, hän ei tuntunut ymmärtävän. En voi käsittää, mikä ihmisiä vaivaa - ja varsinkin tätä ihmistä. Minulle tuli todella loukattu olo, ja pakko myöntää ettei minua hirveästi kiinnosta olla kyseisen ihmisen kanssa tekemisissä tästä eteenpäin. Kenenkään ei tarvitse tulla noin röyhkeästi neuvomaan minua surussani. Tämä on minun suruni ja minä käsittelen sen juuri niin kuin itse parhaaksi koen, ja juuri siinä ajassa kuin minusta tuntuu. On helpompaa ymmärtää jopa niitä, jotka ottavat etäisyyttä kuin tällaisia, jotka asiattomalla käytöksellään loukkaavat vielä enemmän.

Mutta se siitä. Toukokuu on mennyt ohi kuin siivillä. Viimeiset kouluhommat tältä keväältä alkavat olla paketissa, mutta luottamustehtävien kanssa riittää vielä tekemistä. Kesäkuussa aion irtautua kaikesta - velvollisuuksista, gradusta, kotikaupungista ja kotimaasta - kun lähdemme J:n kanssa joksikin aikaa reissaamaan. Blogi vaihtunee vähäksi aikaa toiseen, ei niin anonyymiin. Voi olla, että tämä blogi lähtee myös lomalle, mutta toisaalta voi olla että välillä tekee mieli kirjoittaa muustakin kuin matkustamisesta ja "tänään tein tällaista ja söin tuollaista ja huomenna mennään tuonne".

Suru on vähitellen muuttumassa haikeudeksi. Tietysti vieläkin tulee niitä äärettömän surun hetkiä, jolloin ei voi muuta kuin itkeä. Äidin muisteleminen tuntuu pahalta, mutta nyt löydän muistoistani joitakin kuvia myös niiltä ajoilta, kun äiti ei ollut niin sairas. Suurin osa on silti edelleen muistoja sairaasta äidistä, ja ne sattuvat yhä.

Voisin jossakin vaiheessa palata muistoissani viime kesään. Tasan vuosi sitten äiti oli ensimmäisellä sairaalajaksollaan. Silloin luultiin, että jotain voitaisiin vielä tehdä. Mutta niihin hetkiin palaan joskus toiste - toivottavasti aiemmin kuin kuukauden päästä...